Pelileffojen Parhaat Puolet -listaa ei tätä vauhtia tarvitse päivittää useampaan vuoteen... Suomalaisen Remedyn hittipeli Max Payne on muutaman mutkan kautta päätynyt valkokankaille. Hyvä kysymys on, että miksi. Max Payne on elokuvamainen peli, joka teki The Matrixin muodikkaaksi tekemistä hidastuksista muodikkaita pelimaailmassakin. Elokuvana Max Payne on siis... elokuvamainen elokuva... jossa on muutama kliseinen hidastus. Joku kuulemma tykkäsi Hitman-leffasta, joka omasta mielestäni missaa häpeällisesti pelin ominaispiirteet. Max Payne kunnioittaa alkuperäismateriaalia niin laajalti kuin odottaa kehtaa, mutta voipa käydä istunto pitkäveteiseksi Hitmaninkin edustaman peruspaukuttelun ystäville, sillä tämänkertaisista megamokista selkein on toimintakohtausten vähyys ja lyhyys.

Ensimmäinen puolisko Max Paynesta on luokiteltava umpikuivaksi jännäriksi. Oivinta parhautta koko osiossa on se, kuinka nätiltä lumisade näyttää synkkää New Yorkia vasten. Kuten tiedämme, narkkarit ovat tappaneet kyttä Paynelta perheen, mikä elokuvan mukaan on tehnyt hänestä murjottavan konttorirotan, joka mukiloi kelmejä vapaa-ajallaan löytääkseen tappajanarkkareista sen, joka pääsi karkuun. Tapahtumat etenevät hämmentävän päämäärättömästi. Kärryiltä tulisi pudottua, ellei kaikki yhdistyisi lopulta pääjuoneen: Payne oppii, että alamaailman suurin vitsaus on valkyr-huume (joka sai nimensä jo ennen kuin ilmeni, että se saa narkkarit näkemään valkyyrioita). Toiminnasta ei ole tietoakaan. Jännitteitä syntyy lähinnä siksi, että Payne on liian pottuuntunut kommunikoidakseen muuten kuin murahdellen.

Toisella puoliskolla nähdään sarja hyvin lyhyitä toimintakohtauksia, joita katsoo mielellään jaarittelun jälkeen, mutta jotka kuitenkin onnistuvat olemaan pettymyksiä järjestään. Hidastusten käyttö ei ole mitenkään mainittavan erikoista lukuunottamatta tahattoman koomista kohtausta, jossa Payne laukaisee haulikon kaatuessaan. Kaatuminen tuntuu kestävän tuplasti kauemmin kuin mitä kestää mm. tappelu ns. loppuvastuksen, eli lihaksikkaan, irvistelevän narkkariörvelön kanssa. Vähäisenkin munakkuuden rymistelystä imee yhdysvaltalaisen ikärajan PG-13 säännöillä pelaaminen: ei tässä kehdata kunnolla edes kiroilla.

Jälkimmäisessä puoliskossa on se hyvä puoli, että rainasta tulee vauhdilla tahattoman koominen. Useampikin tusinatrilleri voitaisiin pelastaa tietokoneanimaatiolla toteutetuilla huumehoureilla helvetinenkeleistä ja mikseipä silläkin, että päähenkilö kirjoittaa ilmaan IDDQD ja IDKFA ja ratkaisee kaikki ongelmansa räiskimällä. Paynea ammutaan elokuvassa useaan kertaan, mikä ei merkitsee enempää kuin energian menetys peleissä. Mies itse toisaalta tappaa luotiliivimiehiäkin edes vilkaisematta heidän suuntaansa. Sekavuus vaivaa toimintaakin: en tiedä vielä tätä kirjoittaessanikaan, oliko tietyissä kohtauksissa sekä pahiksia että hyviksiä, vai mitä ihmettä.

Mark Wahlberg on passelin jämäkkä valinta nimirooliin. En tosin tiedä, mitä mies tarkoitti taannoisessa haastattelussaan: Wahlbergin mukaan Payne on tunteellisin ja moniulotteisin hahmo jota hän on näytellyt, vaikka elokuvassa näyttäytyy lähinnä kivikasvo, jota saa potkia ennen reaktiota. Liikaa aineita vetänyttä bodaripahista näyttelevä Amaury Nolasco on veikeä pumppu, mutta sitä suurempi on antikliimaksi. Salaperäisenä naikkosena Mona Saxina nähdään Milla Kunis ja muissa rooleissa mm. Beau Bridges, Ludacris ja Robin eli Chris O'Donnell. Näyttelijäntyö ei naurata ainakaan ennen kuin eräs sankari alkaa perinteitä kunnioittaen kukkoilla yli, kun kaavamainen salaliitto kaiken takana paljastuu. Ensimmäiset naurut irroittaa Olga Kurylenko, jonka timmi ruho ei kelpaa Paynelle, kuten ei kelvannut Hitmanillekaan.

Ohjaaja John Moorella on visuaalista lahjakkuutta, eikä hän ole leikannut kuin vajaat kymmenen kohtausta päin **tua. Pelileffojen taso ei ole laskussa.