Jälleen on aika pelätä tietotekniikkaan turvautuvaa yhteiskuntaa ja jos olisimme amerikkalaisia, myös valtion virkaintoisuutta. Eagle Eye on niitä elokuvia, joiden juonta ei arvostelussa laajemmin kuvailla, joten otetaan heti alkuun vertauksia. Valtion Vihollisessa Will Smith oli syytön mies, jota valtio lähti jäljittämään kaikin nykyaikana käytössä olevin keinoin: pankkitili jäädytettiin, kamerat kuvasivat, satelliitit vakoilivat, mitä vielä. Eagle Eye alkaa tilanteesta, jossa tarinan konnalla on käytössään nämä keinot ja lukemattomia muita. Nuorimies (Shia LaBeouf) ja yksinhuoltajaäiti (Michelle Monaghan) saavat molemmat puhelun, jossa naisääni käskee heitä tekemään niin kuin hän sanoo, tai muuten. Niskurointi ei auta, sillä nukkemestari hallitsee yksinkertaisesti kaikkea tietoverkkoihin liitettyä: junakin vaihtaa suuntaansa, jos puhelimen toisessa päässä niin tahdotaan. Jos tällaiset lähtökohdat kuulostavat kiinnostavilta, ja osaat nauttia niin järjettömistä juonenkäänteistä kuin mm. National Treasure ja Saw -sarjat tarjoavat, niin sitten ei kannata pilata elämystään arvosteluja lukemalla, vaan piipahtaa teatterissa.

Perusteiltaan Eagle Eye on tuttua tavaraa, jossa rikollisiksi lavastetut tavalliset tallaajat pakenevat järjestysvaltaa, joka on aina yhden askeleen heitä jäljessä. Järjestysvaltana jäykistelevät mm. agentit Billy Bob Thornton & Rosario Dawson ja puolustusministeri Michael Chiklis. Varsinaisia myyntivaltteja ovat yllätyskäänteet, joita ei tietenkään sovi paljastaa. Näistä rajuimmat on mahdollista arvata etukäteen, muttei tämä niiden viihdearvoa pilaa. Eagle Eye pitää tietyt perusasiat salaisuutena loppuun saakka, mikä takaa sen, ettei mielenkiinto kuihdu kokonaan edes keskivaiheilla, jolloin tarina menettää vauhtiaan. On hauska arvailla, mitä pirua on tapahtumassa.

Ohjaaja D.J. Caruson ja Shia LaBeoufin edellisessä yhteistyössä Paranoia ei ollut yllätyskäänteitä (tai edes juonenkäänteitä), mutta kiitos molempien herrojen ammattitaidon, elokuva oli tiivistunnelmainen ja jännittävä. Eagle Eye on yhtä viihdyttävä leffa viihdeleffana, mutta erityisen tiiviisiin tunnelmiin ei tällä kertaa päästä, kuten ei hahmojen pään sisällekään, ei näin paisuneessa spektaakkelissa. Tyyppi puhelimen toisessa päässä on niin ylivertainen vastustaja, ettei päähenkilöparoilla ole mahdollisuuksia pistää hanttiin. Sätkynuket taas eivät ole niitä mielenkiintoisimpia päähenkilöitä. LaBeouf ja Monaghan ovat molemmat mukana nimenomaan elokuvatähtinä, joiden karisma antaa ontoille hahmoille hitusen sielua.

Mitä tulee toimintarymistelyyn, Caruso tekee parhaansa, jottei katsoja kiihkon vallassa tajuaisi, kuinka älytön elokuva paikoitellen on. Jo ensimmäisessä isossa takaa-ajossa on "sattumia", joita ei todellisuudessa voisi hallita kuin ajan ulkopuolella elävä jumaluus, mutta kovin se vain pitää otteessaan tämä nykyaikainen, Jason Bourne -tyylinen toiminta, jossa kamera elää mukana tapahtumissa sen sijaan, että sen liikkeistä saisi selvää. D.J. Caruso ei ole mielenkiintoinen ohjaaja siinä mielessä, että hänellä olisi tunnistettava tyyli, mutta ihailtavaa on, miten paljon hän saa irti näistä petulla jatketuista käsikirjoituksista. Vaikka tarinan tökeryys alkoi loppuvaiheessa itseäni jo naurattaa, useampikin huipennus onnistui yhä tuntumaan huipennukselta. Eräässä kohdassa melkein toivoin jatko-osaa (on helppo huomata, missä) – mutta eiköhän jo vihjaus jatko-osasta ole nykyään enemmän kuin tarpeeksi.

Eagle Eye toimii myös naiivina kritiikkinä Yhdysvaltain Patriot Act -laille ja mikseipä kaikille muillekin viritelmille, joissa kansalaisten oikeuksia aletaan polkea siksi, että pari hullua on joskus tehnyt jotain hullua jossakin. Elokuvan perusideasta vastaavan tuottaja Steven Spielbergin virallinen tavoite on kuulemma se, että ihmiset pelkäisivät jatkossa kännyköitään kuten he Tappajahain jälkeen pelkäsivät uimista, mutta taitaapa ennemminkin vahvistua se pelko, että Spielbergiltä on jo yksi mutteri irronnut. Eipä haittaa kun on hauskaa.