The Rasmus on saanut tuottajakseen hittivainuisen Desmond Childin ja sen huomaa. Child on säätänyt mm. Bon Joville bändin parhaat iskusiivut, myös Kissin I Was Made For Lovin' You sai lopullisen potkun persiille Childin nappulanväännön ansiosta. The Rasmuksen osalta Child ei ole pyyhkinyt bändin omaa olemusta roskakoriin, kasaria on lisätty ja parin edellisen levyn goottisynkkyys saadaan kirkastumaan. Bändin Dead Letters ja varsinkin Hide from The Sun alkoivat jo kadota mustaan aukkoon. Hide From The Sun oli harvinaisen synkkä ja tukkoon säädetty albumi. Tuore Black Roses on nimestään huolimatta huomattavasti valoisampi, vaikka perusalakuloista Skandinaavista matalapainetta ei ole lähdetty pyyhkimään ylitsepursuavalla optimismilla. Vaikka mukana on kasaria ja jopa tanssirytmejä sekä koneellisempaa taustasähellystä, The Rasmus kuulostaa omalta itseltään - Into-levyn aikaiselta Rasmukselta.

Albumi on törkeän kaupallisen ja listoille pyrkivän oloinen tekele. Soundi ei kuitenkaan viittaa Jenkkilan pinkinpunaiseen pehmomeininkiin, viisuja on kuitenkin säädetty radiokanvaville sopiviksi tehopaketeiksi. Kiekon alussa kuullaan tukeva ässäputki - Livin' In A World Without You, Ten Black Roses, Ghost Of Love ja Justify ovat kaikki tyylipuhtaita listaohjuksia ja tulevien keikkojen johtotähtiä. Run To You on vahvasti kasarin kyllästämä, The Fight riffittelee tykimmin mutta välttelee suoranaiset metallikarikot. Albumin viimeinen kolmannes häviää selvästi ensimmäisten viisujen hittipotenssille. Terävimmän hittikuorrutuksen jälkeen albumin loput biisit asettuvat reilusti tuotetun radiorockin karsinaan, hyvää ja kaunista mutta raha tuoksuu vahvasti.

Desmond Child ei ole jättänyt nappuloita rauhaan, mies on hiplaillut melkein jokaista saatavilla ollutta vimpainta. Vokaaleissa on paikoin turhan paljon nappuloilla säädettyä temppukerrointa. Viisuissa on reilusti enemmän ilmaa kuin vaikkapa Hide From The Sun-albumin tukkoon ahdetussa myrskykeskuksessa. Childin kultasormi tekee ihmeitä, albumille on eksynyt reilusti korvaan pesiytyvää sokerikarkkia. Kepeämpi ote auttaa varmasti The Rasmusta nousemaan menestyksen seuraavalle askelmalle, Black Roses on levynä riittävän tarttuva. Toisaalta Childin kosketus on kaksiteräinen miekka. Musiikillinen uskottavuus kärsii ilmiselvästä hittivarustelusta. Kaupalliset radioasemat ovat varmasti tyytyväisiä mutta pirulle on annettu jo pari sormea.