Hayao Miyazaki teki sen taas: ohjasi sen verta mestarillisen animaatioelokuvan, että se on saanut euron merkit suomalaisten leffateatteriyrittäjien silmiin vaatimattomat 24 vuotta valmistumisensa jälkeen. Ennen Studio Ghiblin perustamista syntynyt Tuulen laakson Nausicaä (Japani 1984) on tähän mennessä iäkkäin ja kummallisen nimensä myötä luultavasti hankalin markkinoitava Miyazakin "myöhäisen ensi-illan saaneista" klassikoista. Teemojensa osalta Maailman luonnonsäätiön suosittelema elokuva on vuosi vuodelta vain ajankohtaisempi.

Tuulen laakso on yksi paikka, missä voi viettää elämäänsä ihmisyksilönä tuhannen vuotta sivilisaatiomme päättymisen jälkeen. Laaksolaisten hyvinvointia uhkaa pitkällä tähtäimellä saastemeren, eli jättiläismäisten hyönteisten täyttämän metsän leviäminen: ihminen ei naamiotta voi paikan höyryjä hengittää. Laakson prinsessa Nausicaä on naamaripakosta huolimatta sinut koko luomakunnan kanssa. Rakastetun tytön seikkailut myrkkymetsässä hyödyttävät koko yhteisöä. Katsojan pitäisi rakastua tyttöön niillä main, kun tämä on osoittanut suunnatonta elämänviisautta, nöyryyttä ja sankaruutta käsitellessään kahta vihaa tihkuvaa, joskin väärinymmärrettyä elämänmuotoa, joista toinen on pieni ja vaaraton ja toinen iso ja helvetillinen.

Pian tapahtuu onnettomuus, joka tekee Tuulen laaksosta myöhempien tapahtumien keskipisteen. Vahvemmat ja sotaisammat – käsitettä "paha" Miyazaki ei tue - ihmiskansat näkevät saastemeren yksiselitteisenä uhkana. Moinen pitäisi räjäyttää ydinpommilla, jos sellaisia olisi vielä olemassa. Suojellakseen hankkimaansa vaihtoehtoista massatuhokeinoa, Tolmekian kansa vyöryttää Tuulen laaksoon armeijansa, joka riemastuttavasti koostuu niin miekkoja heiluttavista ritareista kuin panssarivaunuistakin. Sekä väkeään että luontoa ajatteleva Nausicaä joutuu monen kuoren väliin, eikä typykkä vielä tiedä kaikesta puoliakaan.

Tuulen laakson Nausicaän ainoa ongelma on se, että siinä on materiaalia 2-3 elokuvaan. Vajaaseen kahteen tuntiin on puristettu tieteisteemoja raapaiseva laaja fantasiamaailma, jossa selvästikin on meneillään parikymmentä kertaa enemmän asioita, kuin elokuvassa ehditään käsitellä. Miyazakilla on ollut jo tässä vaiheessa kyky tehdä asiansa selväksi käyttämällä korkealentoista fantasiaa, joka viehättäisi ilman asiaakin. Omaa sarjakuvaansa elokuvaksi typistävä Miyazaki kuitenkin ajautuu lopulta tilanteeseen, jossa katsojan niskaan ammennettava informaatio alkaa tuntua itsetarkoitukselta – ennen kuin tarina viedään tunteelliseen päätökseen. Informaatioähky on tuntemuksena selvä siksi, että Miyazaki on onnistunut tiivistämään ongelmitta samantapaisen, vähintään yhtä monitasoisen kokonaisuuden mestariteokseensa Prinsessa Mononoke.

Korkea ikä ei Tuulen laakson Nausicaän tapauksessa näy. Jos se onkin selvää, ettei eeppiseksi tarkoitettuja kohtauksia ole tietokoneanimaatiolla avustettu, ei tämä tee niistä yhtään vähemmän eeppisiä, vaan ehkä jopa entistä vaikuttavampia; vaikuttavuudessaan alkuvoimaisia. Miyazakin rajoja tuntematon mielikuvitus, joka kuitenkin elää sovussa tietynlaisen realismin ja yksityiskohtien ihannoimisen kanssa, ansaitsee tulla nähdyksi isolta seinältä pelkkää visuaalisuutta ajatellen.

Elämänkatsomuksellisen sisällön hienovarainen osuvuus takaa sen, että rainan katsoisi hätätapauksessa kännykästäänkin. Vaikka "saastemeri" onkin alleviivaava seuraus ihmiskunnan toimista, elokuva ei sormella osoitellen kiellä saastuttamasta ja sotimasta, vaan ennemminkin pyrkii osoittamaan, kuinka monimutkainen on koko meitä ympäröivä todellisuus - ja kuinka pahat teot juontuvat sokeudesta tätä totuutta kohtaan. Miyazakin mestarillisuus on sitä, että sama sanoma tarjotaan samanaikaisesti sekä aikuiselle että lapselle molempien mielten koukeroita kunnioittaen.

Lastenelokuva Tuulen laakson Nausicaä ei ole, mutta se sopii hyvin kaikille lukutaitoisille, jotka eivät varjojaan säiky. Muutamia verenroiskeita ja pelottavia näkyjä enemmän huolestuisin niistä animaatioista, jotka kertovat hyväätarkoittavista riemuidiooteista, jotka onnistuvat typerissä tavoitteissaan vahingossa.