Maassamme on eletty aikoja, joina tavallinen suomalainen mies, joka käyttäytyi aina kuin tavallinen suomalainen mies, saattoi luottaa yhteen asiaan: isänpäivälahjaksi tulee Kalle Päätalon uusin romaani. Pitäen tämän mielessä, julistan Hannu Kahakorven ohjaustyön Päätalo merkitykselliseksi elokuvaksi. Olen myös aivan vakavissani seuraavista sanavalinnoistani huolimatta.

Vuonna 1951 Kalle Päätalo oli kolmekymppinen tavallinen suomalainen mies lukuunottamatta sitä, että hän tahtoi kirjailijaksi, eikä polttanut tupakkaa. Päätalo oli puolustanut maataan sodassa ja teki nyt rehellistä työtä rakennuksilla. Hän kiroili ihan perkeleesti, oli aina äkäinen ja hymyili kerran kahdessa vuodessa. Ongelmistaan hän ei paljoa puhunut, mutta muita hän osasi kyllä haukkua. Toki Päätalo oli kunnian mies, joka tekee aina justiinsa mitä lupaa, paitsi jos joku ihan poikkeustilanne, kuten äpärä pakottaa vähän joustamaan. Akkaansa Päätalo epäili uskottomuudesta, sillä pata kattilaa soimaa: Päätalo itse tiirikoi jokaista mahdollista kahden lukon sarjaa, joko kännissä tai ihan muuten vaan. Kun Päätalo onnistui lopullisesti eukkonsa suututtamaan, tuli tenkkapoo, sillä eihän tavallinen suomalainen mies ole lainkaan sinut itsensä kanssa - ja silloin on akaton elämä yhtä helevetin perkelettä. Kalle Päätalo oli tavallinen suomalainen mies. Tavallinen. Suomalainen. Mies.

Päätalo on ammattitaitoisesti tuotettu, ajankuvan välittävä, hyvin näytelty ja sujuvasti kulkeva elokuva, joka varmasti viehättää varsinaista kohderyhmäänsä: V2.fi:n lukijoiden esi-isiä. Ilman sarkasmin häivää kerron itsekin pitäneeni elokuvaa mielenkiintoisena, sillä se tosiaankin selittää juurta jaksaen, miksi Kalle Päätalo oli 1900-luvun suosituin suomalainen kirjailija. Olen aina pitänyt korvani auki vanhemman sukupolven akkojen äkäillessä, ja mikäli elokuva paikkansa pitää, Kalle Päätalossa ruumiillistuvat kaikki yleisimmät, perustavimmanlaatuiset viat (ja pari kolme hyvää puolta), mitä suomalaisista miehistä löytyy. Elokuvan jälkeen se, että tällaisesta kirjailijasta tulee syvimpien tunteiden tulkki sadoille tuhansille suomalaisille, tuntuu luonnolliselta kuin saari Saimaassa.

Elokuva on rahtusen ylipitkä. Loppuvaiheen sinänsä oleellinen dramatisointi siitä, ettei Päätalo saanut kustannussopimusta sormia napsauttamalla, ei ole enää kovinkaan kiinnostava. Muun aikaa pidin näkemästäni. Vaikka käytännössä hihittelin vakavan draaman aikana, ei tämä tarkoita, että itse elokuva olisi tahattoman koominen - elämä on. Kai Lehtinen on Päätalon rooliin turhan vanha ja ryppyinen (elokuva kertoo neljääkymppiä lähentelevästä Päätalosta, Lehtinen on 50), mutta muuten erinomaisen vakuuttava. Päätalon kasvot pysyvät julman kivisinä miltei koko elokuvan ajan, mikä antaa painoarvoa niille kohtauksille, joissa mies hymyilee tai kärsii. Lehtisen Päätalo saattaa olla sanakirjaesimerkki kireästä rrrseenreiästä, mutta tiettyä jäyhää antisankarin karismaa hahmolla on.

Jos oletetaan, ettei elokuva yritä tehdä Päätalosta antisankaria, sitten se varmaan kertoo, että unelmiaan pitää seurata ja aloitellessa kaikki on vaikeaa. Päätalo selviää taloudellisista ongelmistaan ja ihmissuhdekriiseistään, ennen kuin inspiraatio esikoisteoksen naputteluun löytyy, mikä tosiaan ei kustannussopimusta takaa. Varsin arkisia ja yllätyksettömiä tapahtumia kuvataan ihmeemmin elostelematta, mutta ainakin elokuvassa on hyvä, perusteltu rytmi: kyse on henkilökuvasta, eikä sellaisesta tapahtumaluettelosta, johon Timo Koivusaloon personifioitunut koulukunta usein syyllistyy. Parantamisen varaa on ainakin siinä, ettei elokuva yritäkään paneutua siihen, kuinka kirjailija onnistuu kuvaamaan persoonallisia ihmisiä (keitä?) niin mielenkiintoisesti, kuin hän kuulemma kuvaa. Näyttelijät ovat varsin luonnollisia suomalaisiksi, mutta kovinpa jäävät kaikki statisteiksi merkittävän miehen itsensä rinnalla.