Nimetön journalisti on heikossa maineessa, vaikka tosielämän standardeilla hän olisi melkeinpä puhdas pulmunen. Kyseenalaisesti hän koettaa tehdä uutta uraa podcastilla, joka käsittelee mysteereitä eli potaskaa. Lupaavin aihe on tiiliskivi. Se on musta. Hän sai siitä vinkin sähköpostilla. Joku duunari tykkäsi mustasta tiiliskivestään 20 vuotta sitten, mutta se pöllittiin. "En sano, että kyse on avaruusolennoista... mutta onko kyse avaruusolennoista?"

Monolith on pääpiirtein yhden näyttelijän show. Lily Sullivanin näköinen journo piileskelee maailmaa vanhempiensa talossa seuranaan vain kilpikonna. Rupattelu on minimissä, kun hän soittelee johtalankojen perään, eikä meidän tarvitse katsoa siirtymiä Huittisista Nevadaan, joten nippelitietoa vyöryää kuten nettiä selaillessamme. Olisi kiehtovaa, jos takaa-ajojen ja tulisten suudelmien tunteellista hurmaa vanhasta muistista suosiva katsoja oivaltaisi, että kännykän räpläyksen seurauksena hänen aivonsa ovat sellaista puuroa, että juoni pitää olla. Istutaan vaan ja selitetään se!

Kivenkaipaaja on perusmuori, jonka puhelinmyyjäkin toivoisi tavoittavansa. Pyörä alkaa pyöriä, kun journalisti soittaa taidegalleriaan, jonka omistajalle nämä kivet ovat vakiintunut harrastus. Taidesedällä ei ole useimpia vastauksia, mutta karismaattisella äänellä hän myy juonen huomionarvoisena journalistillekin. Kun podcastin ensimmäinen jakso on julkaistu, yhteydenottoja alkaa sadella.

Niin sanottu kiinteä totuus on se, että ihmiset löytävät näitä kiviä muistamatta milloin tarkalleen ja muitakin mielenterveysongelmia esiintyy. Leffa alleviivaa monta ilmeistä vaihtoehtoa eri tusseilla. Määrittelemättömässä vaiheessa sitä saattaa huomata, että tasaisesti avautuva mysteeri on jälleen muuttunut tai paljastunut vihjailuksi, jossa "potentiaali" on itseisarvo, mutta kuuluuhan siihen rutiiniin satunnaisten jyvien itäminen joskus.

Journalisti on yksin. Kaikki eivät hänestä pidä. Hän kuulee juttuja ahdistavista tapauksista, mitä joskus tuetaan hillityn hämyisellä kuvastolla tyyliin "kamera etenee tyhjää käytävää". Jännäri tämä on tunnistettavasti alusta saakka. Sullivania on vilpittömästi kiiteltävä tavallisuudesta, kun tällainen show pysyy samaistuttavana.

On lupa löyhästi vihjata, millä periaatteilla tarina päätellään, joten horisen, että noin kaikilla. On konkretiaa ja varaa tulkita. Tulkinnoilla tarkoitan mahdollisuutta sisäistää teemat omilla ehdoilla ja umpikujia. On yritystä, on kliseitä. Journalismia ja yksinäisyyttä olisi mahdollista hyödyntää täyteläisemmin tavoitteet huomioiden. Juoni ei ole vahva kokonaisuus, mutta hullu vahvaa juonta odottaa. Olen aina kiitollinen huomioni vangitsemisesta riippumatta keinoista, ja sellaisena elämyksenä leffa on taiteellisesti korkea-arvoisempi ja älykkäämmin rajattu kuin päivän kolmas vierailu Redditiin, jossa opit, että japanilaisesta pelistä sensuroitiin kamelinvarvas, persut syyttävät oppositiota ja leopardi löi piikkisikaa.