Maailmanlopun jälkeiseen aikaan sijoittuva folk-rock-musikaali O'Dessa yhdistää näppärästi ja alle 100 minuutissa kaksi kliseetä, jotka yleensä suunnataan eri yleisöille. Leffa on tyyliharjoitelma, mutta musiikki pitää sen vilpittömänä, joten suurkuluttajalle välipala on raikkaampi kuin uusimmat, erilliset, 140 minuutin versiot näistä kliseistä.

Dystopia-scifi on taas 80-luvun tyylistä. "Plasma" on arvokasta, mutta se ja/tai sen lieveilmiöt ovat tuhonneet luonnon ja yhteiskunnan. Useimmat asuvat neonvärisissä roskakaupungeissa nahkarotsit päällä. Kuvaputki-tv:ssä pyörii muikistelevan pahiksen propagandashow, johon kuuluu tuttua surrealismia ajalta, jona tietokonegrafiikka oli keksimättä tai alkutekijöissään. Konnat kärräävät opposition saarelle, jossa heistä tehdään "viihdettä". Koneistoon kuuluu miespuolinen Jessica Rabbit, jota naisgangsteri pitää omaisuutenaan, mutta joka kelpaa myös rehelliselle perähikiän poikatytölle.

19-vuotias neiti O'Dessa on elänyt rämällä maatilalla. Hulivili-isä oli kiertelevä muusikko, joten äitinsäkin menetettyään O'Dessa lähtee samoille poluille perintökitaran kanssa. Tuttuja ovat polut, mutta visio herää eloon, kun O'Dessa esittää jyväjemmarien toiveikasta rokkia, jota itsekin kokeilisin maailmanlopun jälkeen heti kun nahkafetissipunk käy vanhaksi. "Herra Rabbit" edustaa pinnallisempaa yökerhotyyliä, mutta he tykästyvät toisiinsa. Jne.

Toisella isolla kliseellä viittaan nimenomaisesti hipstereiden suosimiin indie-draamoihin, joissa herkät muusikot hempeilevät ja luulevat olevansa relevantteja. Niitäkin on pari nähty. Jos vertaus ei avaudu, niin sehän lähtee siitä, että indie-draamoissa tapahtuu ei mitään. Tässä leffassa tapahtuu jotakin, mutta scifissä sotakin on normipäivä, joten se on vaihtelua, kun dystopiassa myös hohhailulla tuntuu olevan väliä, kun laulattaakin. Jos asiasta pitäisi väitellä, niin satuilisin, että luonnostellun dystopian kuviot parodioivat sitä, kuinka realistiset muusikot luulevat itsestään liikoja. Leffa tekee "Simon Cowellista" virallisen psykopaatin.

Herra Jänis ei ole Ruby Rhod; hänet vain on piirretty sellaiseksi. Nimiroolissa nähdään Stranger Thingsin Sadie Sink, jonka karisma kelpaisi puhtaaseen draamaan. Jos tämä olisi Mad Max, tahtoisit Sinkin työkaverin Millie Bobbyn tai vaikka Bella Ramseyn näyttelevän sketsihahmoa, mutta Sink henkii vaivatta hienostuneempaa herkkyyttä, joka saa hipsterin vetämään vahaa viiksiin sielukkaiden tulkintojensa johdosta. Samaan aikaan leffa harrastaa myös sketsihahmoja, sekä muinaisia ennustuksia ja levykansikuvastoa, joten pysyin varpaillani.

Pidän kovasti Repo! The Genetic Operasta, jonka moni luokittelee karkeaksi roskaksi. Teknisesti O'Dessalla on eväät olla vastaava kulttileffa. On asennetta, lavastetta ja liike-energiaa, musiikin toimiessa aina asiayhteydessä, vaikken kuuntelisi ääniraitaa erikseen. Muistijäljen sinetöidäkseen leffa saisi tehdä jotakin kärkevämpää ominaisalueellaan, eli en kaipaa ainakaan enempää väkivaltaa. Romanssista voisi aina tehdä aistikkaamman. Itselleni yksi muistijäljen määritelmä on StreetDance, joka yhdisti baletin ja hip hopin alleviivatun merkityksellisesti, mutta ehkä en ymmärtänyt perimmäistä pointtia, jos sellaista kaipaan.