Lupaan, että Oscar-voittajat Anora ja The Substance ovat parempia elokuvia omastakin mielestäni kuin Striptease (1996), vaikka mainitsen Stripteasen taas. Sekin on hassu ja rohkea. Sekään ei väitä, että nainen menettää arvoa nakuillessaan. Kun sivusilmään tarttuu kuukausien ajan tietoiskuja, joiden mukaan "vuoden paras elokuva" ei demonisoi seksityöläisiä, on ihmeteltävä, mitä kansa katsoi tähän mennessä.

Sekään ei yllätä, ettei indie-draamalla ole tarvetta "normalisoida" päähenkilöä synteettisellä dialogilla, joka joissakin tällaisissa selittää uravalinnan, mutta on kiva, ettei ole. Jotain eksoottista on siinä kombossa, että leffa on suhteellisen harmiton, vaikka seksityöläinen lähtee opportunistisesti nilkkimäisen hämärähemmon matkaan. On kiintoisaa nähdä, miten huoleton euforia päättyy, kun kyse ei ole ainakaan kauhusta.

Seksityöläinen on suositeltu sana kirjoitushetkellä, mutta tarkennuksia tarvitaan. Parikymppinen Anora-neiti on päätoimisesti eksoottinen tanssija. Klubilla on sääntöjä, joista hänen ei ehkä tarvitse välittää. Prostituoitu on vanhentunut ilmaisu, joten kerron, että sivutoimisesti Anora ottaa melaa mekkoon maksusta. Pari vuotta nuorempi massimies Vanja vuokraa hänet illaksi. Hyvin sujuu pidempikin keikka, joka esitetään ylipitkänä montaasina, jonka aikana pintaliitäjät vetävät aineita ja toisiaan. Suhde vakiintuu.

Vanja on venäläisen oligarkin poika. En kritisoi häntä siitä kuten en Anoraa ammatista. Luonteiltaan he ovat sellaisia siiseleitä, että aivoni loksahtivat luontodokumentti-tilaan. Se ei ole ehdotus, että tällaisiin pitäisi saada David Attenboroughin kommenttiraita, sillä kuulen sen päässäni muutenkin. Enkö muista, millaista oli olla nuori, vapaa ja tyhmä? En, enkä muista olleeni niin passiivinen kirjaimellinen urosleijona, että naaraan pitää purra sitä kiveksiin estääkseen sukupuuton, mutta samaistun siihen enemmän kuin huumebileisiin Las Vegasissa.

Juoni: oligarkin organisaatio tahtoo Anoran ulos. Heidän sanastonsa on vanhentunutta! Kiiltokuvapennut saavat sympatiat, kun vastustajat ovat tyypillisiä, autopilotilla toimivia konservatiiveja, joiden verenpaine nousee, kun heidän hyväksi havaittua, rauhallista, rikollista elämäänsä häiritään väärällä sanavalinnalla, jonka he tekivät itse. Toisaalta:

Kuten veikkasin Oscar-pakinassa, venäläiset ja muut roistot käytännössä inhimillistetään. Se alkaa käydä vanhaksi, mutta sivuutan useimmat yleisluonteiset kaunani. On veikeää, että jälkimmäisen puoliskon hömelöille, suhteellisen kohteliaille roistoille sähäkkä villikissa Anora on vastaava yllätys, joka tapaa löytyä niistä komedioista, joissa konnat ovat päähenkilöitä.

On suurpiirteistä hömppää ja käänteen tynkää. On persoonallista provosointia ja hitusen virallisesti monisäikeistä draamaa kriitikoille ja äänestäjille. On riittävästi säpinää, jottei leffaa kehtaa luokitella kamalan vuoden symboliksi, vaikkei tätä ensi vuonna muista. Heikkous on pitkittäminen pitkittämisen ilosta. Huomioin sen, että osa ideoista ja ristiriidoista kaipaa tilaa hengittää, mutta 2/3 ei vaadi. Mainitsen Oscarin pääroolilla voittaneen Mikey Madisonin, jotten kiukkuilisi hänellekään, mutta luontodokumentissa päteminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että muistan nähneeni saman kissan aiemmin jatkossa.