Toinen Netflix-leffa peräjälkeen kertoo pöllähtäneestä papista, joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta samaan aikaan kun hämärähemmot saapuvat hänen reviirilleen. Kumpikaan teos ei ole täyttä ajanhukkaa, mutta jännäri Revelations vaatii eksoottisemman huumorintajun kuin virallinen komedia Pikku Siperia.

Tuomittu, vapautunut raiskaaja seuraa naista kirkkoon. Pappi on hieman hermostunut, mutta onko hän ensisijaisesti Sherlock Holmes vai Jeesus, kun hän ohjaa pahiksen kahvittelemaan kysyäkseen henkilötietoja jäsenyyttä varten? Juu ei, hän on pöllähtänyt. Hän saa taustalla vilahtavat Jeesus-ikonit näyttämään siltä kuin rasisti sisustaisi Martin Luther King Jr:n kuvilla Kummelissa.

Leffa pelaa odotuksilla ainakin alkupuoliskolla. Yksi keskeinen hahmo on naiskyttä, jonka sisko oli mainitun raiskaajan uhri. Se on fakta. Raiskaaja ei kuitenkaan murhannut (omin käsin), vaan sisko surmasi itsensä, kun maailma osoitti empatiaa raiskaajalle, jolla oli vaikea lapsuus. Myös lapsuustraumat ovat niin varmoja, että leffalla on varaa pistää raiskaaja virnistelemään: hän on silti traaginen hahmo. Kun kyttä ja pappi sekoilevat, leffa astuu harvinaiselle reviirille, jossa hahmot voivat olla yhtä väärässä yhtä aikaa eri tavoilla. Otsikko "Revelations" viittaa siihen, että pappi ja kyttä näkevät näkyjä, jotka tukevat jyrkkiä kantoja.

Sille ajatukselle pappi saa aitoakin tukea, että ahkeran ruohonjuuritason työn jälkeen hänen pitäisi päästä isomman kirkon johtoon. Ihmisiä katoaa taas, joten hän hikeentyy ja improvisoi. Hän on looginen kuin koira vainutessaan uhan tai tilaisuuden, lukuunottamatta loppupuolen idioottimaisia kärjistyksiä. Leffa toimii parodiana ekstroverteistä, kunnes leffa muuttuu niin epäpäteväksi satiiriksi kristityistä, että leffa on tahattomasti entistä parempaa parodiaa ekstroverteistä. Lukemattomat tosielämän kristityt ovat kamalia, tekopyhiä ja harhaisia ihmishirviöitä. Jos kuitenkin kritisoit valtavirran uskontoja eli filosofioita keskittymällä psykooseihin, et ilmeisesti omaa sisäistä maailmaa vaan pelkäät koko aihetta.

Hitusen enemmän provosoiduin rikoksiin ja rankaisuihin liittyvästä harmaasta moraalista, kuten on tarkoitus. Leffalla on potentiaalia olla vastaava aito jännäri ja moraalipeli kuin esim. Vangitut (Prisoners), mutta se on ero, että kun avainrooliin olisi pitänyt palkata Hugh Jackman, rooliin palkattiin Aku Hirviniemi. "Hirviniemelle" tämä on uran huipentuma, kun pari hyvää ideaa ja oivasti ohjattua kohtausta luovat kontrastia hänen krooniselle kamaluudelleen, mutta hyvät naurut tuskin ovat virallinen tavoite. Varma en ole. Sekin on mahdollista, ettei ole erityisen kärkevää sanomaa, mutta ohjaajan vaistot tukevat paremmin zombie- ja demonikamaa (Train to Busan, Hellbound).

Puolen tunnin kohdalla en tiennyt, minne kertomus eläimellisistä hyypiöistä on menossa, mutta noin puoli tuntia ennen lopputekstejä on 100% selkeää, miten leffa aikoo laahata maaliin, vaikka leffa samaan aikaan sönköttää käytännössä sen tyyppistä läppää, ettei elämä kulje kuten leffoissa.