Suomessa tuskin päästään tätä lähemmäs Fargoa, joten Dome Karukoski on yhä maan luotettavin ohjaaja. Hetken mietin, olenko suuttunut hänelle ja boikotoinut vuosikymmentä, mutta Dome ei ole ohjannut leffaa sitten valitettavasti flopanneen Tolkienin. Hienoa!

Pikku Siperia on Lappiin sijoittuva mustan huumorin rikostarina papista ja meteoriitista. Meteoriitti on melkoinen MacGuffin, kun sen uutisarvo saattaa tehdä pienestä kylästä turistikohteen, kun sen rahallinen arvo motivoi hämärähemmoja ja kun se saattaa olla merkki Taivaasta. Usein tuntuu, että leffa unohtaa meteoriitin tai muuta, mutta asiaan ehkä palataan. Pikkuvikoja löytyy tasapainosta ja täyteläisyydestä. Ristiriidoilla Karukoski osaa pelata, eikä ruuhkainen leffa lipsu yliajalle viihdearvoa ajatellen.

Pappi on ns. munaton kovanaama. Hän uskoo olevansa steriili lyötyään kiveksensä miinaan rauhanturvatehtävissä, mutta hänellä ei ole munaa puhua tästä vaimolle, joka on raskaana. Vaimo ei pyytänyt päästä virkatehtäviin Lapin syrjäseudulle, joten vaimolla on motiivi. Pappi koettaa pähkäillä, kuka on isä, mutta samaan aikaan häntä kiinnostaa museoitu meteoriitti, joten pian hänen pitäisi selvittää sekin, ketkä naamiomiehet kiveä tavoittelevat. Hän ajautuu vastaaviin tilanteisiin kuin Jussi Vares. Leipätyön harjoittaminen jää toistaitoiseksi, mutta leffa alleviivaa toistuvasti, että käynnissä on vitsi papista pahoilla teillä. Katsojista motivoitunein saa kiinni teologiasta: ehkei pappi tunnistaisi ihmettä, vaikka sitä hierottaisiin hänen naamaansa.

Teoriassa Ohjus on kiinnostavampi junttikomedia Lappiin pudonneesta objektista. Ohjus pyrki kertomaan vakavan henkilökohtaisen tarinan tositarinaan kytkeytyvän ironian sivussa. Edelleenkin teoriassa sitä voi koettaa puolustaa, miten Ohjuksen teemat rimmaavat, mutta leffa on katkonainen nihkeämmällä tavalla kuin Pikku Siperia. Ohjuksella on aito Hannu-Pekka Björkman, mutta Pikku Siperia tietää, mitä tehdä Björkmanin kaltaisella pöllähtäneellä silakalla, joka ymmärrettävästi pitää itseään keskitasoa fiksumpana, vaikkei hän olisi sitä käytännössä. Nuoren Björkmanin eli Eero Ritalan näyttelemä pappi haukkaa liikaa, eikä keskity mihinkään kunnolla, joten puolivillaisuus on ominaisuus tiettyyn pisteeseen saakka.

Fargomaista on pelaaminen rajatun kulttuurin kasuaalilla outoudella. Kytät ovat tuntien päässä. Suomen talven realiteetit tiedostetaan. Fargomaisesti on pari ulkopuolista psykopaattia. Eroissa on hyvääkin: korostetun outo musiikki jättää huumorille vähemmän tilaa yllättää, mutta titityy alustaa osuvimpia nuotteja, ja vahvistetun outouden ja epämääräisen rönsyilyn jälkeen se säväyttää, kun piruparoille lohkeaa mutkatonta pohjoismaista empatiaa.

Tommi Korpela näyttelee juoppoa entistä rallikuskia, joka avoimesti tahtoo meteoriitin. Martti Suosalo sössöttää papin vakioasiakkaana, joka vakuuttaa tuntevansa kaikki paikalliset, mutta vaikuttaa silti olevan seuraa vailla. En hennoisi poistaa kumpaakaan, mutta olisi kohteliasta taiteilijalta, jos olennainen vaikkapa heistä osattaisiin tiivistää yhteen hahmoon. Useilla pienilläkin tekijöillä on taustatarina, mutta lyhyt leffa alkaa pontevasti meteoriitin pitkällä historialla, joten perin moni idea kisaa sekunneista.

Kolmen sanan arvostelu on se, että nauroin ja liikutuin. Täyteläisemmästä minisarjaversiosta haaveilen vain lämpimikseni.

"Netflix panostaa taas mainoskampanjaan", eli kuulin leffasta julkaisupäivänä, eikä traileria jaksettu tehdä.