Ihon alle pääsevä kauhuleffa kertoo itseapugurusta, joka ei osaa auttaa itseään. Kelly Marie Tranin näyttelemä Val on monien idoli, joka näyttää uskovan legendaansa, jos edes lähimmäiset puuttuvat hänen asioihinsa. Yksinään hän on hermostunut ja sekava. Häntä kutittaa niin vietävästi, että hän harkitsee päänsä viilaamista. Hän näkee muurahaisia. Taudit googletettuaan hän opiskelee demoneitakin, mutta kysy, onko jokin pielessä, niin hän jyrähtää kuin hänen kunniaansa akateemikkona loukattaisiin.

Jos olemme hyvällä päällä, kuvaillaan tuota vaihtoehtoiseksi samaistuttavuudeksi. Val on sekaisin, mutta ristiriidat symboloivat jos jotakin, kirjoitti kriitikko ilman kovin montaa kirjoitusvirhettä Himohamstraajiin kelpaavassa työpisteessään.

Itseapuguru ei ole "akateemikko" vaan lähempänä maireaa tv-pastoria tai itsetyytyväistä narkkarimunkkia, jollainen Valin faija sattumalta on. Leffa ei aikaile, vaan lapsuuden traumoista ja sukulaisten myrkyllisyydestä vihjaillaan sirpaleisesti, kun perusteet ovat levällään. Se on rasittavaa, mutta mielenterveys on selkeä teema, joten sen voi hyväksyä, että Val tahdotaan esitellä kuumeisen sekavana, vaikka yleensä kriisin sisälle vietellään.

Satu tuottaa mätää hedelmää lämmittelyn jälkeen, mutta millä todennäköisyydellä kuumeisuutta voidaan ylläpitää koko leffan ajan? Kohtalaisesti siinä onnistutaan. Muutama böö-kohtaus on banaalin itsetarkoituksellinen. Kerronnallisesti kyse on joka tapauksessa kärkevistä traumoista, joten tunnelman ei pitäisi olla siitä kiinni, jaksaako katsoja pohtia yliluonnollisia mahdollisuuksia.

Liikaa leffa haukkaa. Olennainen tulee selväksi (kai) ja murkutkin perustellaan. Tietoisku tai kaksi töksähtää koomisesti (mieleeni muistui Ranma ½) ja samalla siten, että jos on kaksi mahdollista selitystä, kumpikaan ei käy järkeen heti. Val ja puoliso toivovat lasta, joten on loogista, että edellisen sukupolven asiat pitää ratkaista ensin, mutta kun he muun kouhkan keskellä ähkivät eläimellisesti, katsoja saattaa odottaa, että seksuaalisuuteen liittyvistä ongelmista sanotaan enemmän.

Alussa nähdään välähdyksiä ihottumista. Joku ärtyy heti, sillä itsekin olisin ärähtänyt joskus muinoin. Myös viralliselta kauhupuolelta löytyy epämukavia ideoita, joten jos tarina ei nappaa, tälle on kivaa antaa ykkönen. Väitän, että pienen budjetin painajaiskuvasto on vakuuttavampaa kuin niissä teiniystävällisissä hiteissä, joissa outo ukko kävelee kohti kameraa. Useampi asia säväytti, joten kunnioitan yritystä, vaikka jälkimaku on elämystä heikompi. Ohjaaja ja kirjoittaja Shal Ngo on IMDb-sivullaan pitkätukka punaisessa takissa, joten tajusin projisoivani tässäkin, enkä siis kirjoita, että hän todennäköisesti on liian outo miellyttääkseen tyhmiä ja liian tyhmä miellyttääkseen fiksuja.