Mekaaniset huvipuistomaskotit olivat ihmiskunnan ykkösjuttu. Pienille ja talonkin kokoisille annettiin stereotyyppiset luonteet, jotta ne hupsusti lässyttävät. Ne kehittivät itsetietoisuuden, joten 1990-luvun alussa ne kapinoivat. Sota oli himskattia, kunnes ihmiset keksivät kauko-ohjattavat haarniskat ja karkottivat maskotit erämaahan. Muutamaa vuotta myöhemmin kaikilla menee huonosti. En ole varma miksi. Passivoivat virtuaalikypärät ovat uusi ykkösjuttu, joten ajatellaan siitä samaa kuin Ready Player Onesta. Asioilla on yhteyksiä, joten pohditaan niitä ja ärähdetään "tässä ei ole ***** mitään järkeä" vasta lopussa.

Millie Bobby Brown näyttelee Michelleä. Ennen sotaa Michelle ihasteli pikkuveljensä aivoja kuten kuka tahansa ylihuolehtivaisen äidin ja autistisesta animesta karanneen tyttöystävän risteytys. Pidä itsesi aivomiehenä, veikkaseni, kun noin huikeasti pärjäilet skolessa, tiiätsä! Heidän ainoa mielipiteensä roboteista perustui piirrossarjaan. Sodan aikana kaiken muutti tietenkin hirvikolari. Michelle on siis yhä neutraali robotteja kohtaan. Kun hän tapaa piirrossarjan dialogilla kommunikoivan robotin, hän ymmärtää heti, että nyt on käveltävä eteenpäin robottien erämaassa pikkuveljen kohtalon vuoksi. Brown on pelastanut pari leffaa, mutta karsea dialogi ja pakotettu käytös jättävät niukasti tilaa päteä.

Yhteiskunta on pystyssä, mutta viis siitä. Chris Pratt leikkii seikkailijaa, joka Fallout-tyyliin keräilee raunioista kaikkea vanhentuneista säilyketölkeistä lähtien. Hahmo on sotaveteraani, mutta hän ymmärtää robotteja. Michelle tai kukaan ei kaipaa sisäpiiritietoja, sillä robotithan periaatteessa jo saivat oman alueen. Virtuaalikypärään ne todelliset ongelmat liittyvät! Onko sankareilla kokemusta niistä? Ei. Pratt on joutava kiintiö-Han-Solo vain koska näissä on sellainen.

Robotit ovat huvittavia. Alkuperäisen aikuisten kuvakirjan ystävät ovat leffalle vihaisia, mutta itse odotin lähinnä Fallout-pelin tekemällä tehtyä lisäosaa, ja sehän on sitä, kun sodan hävinneillä ruostepurkeilla on outo yhteisö hylätyssä ostoskeskuksessa. Roboteista kumpuaa perverssiä mustaa huumoria, kun... Tai siis, öh. Näyttikö leffa sodasta mitään? Väkivalta oli koneiden välistä jo sodan lopussa. Onko tämä lastenelokuva?! Sekavuudesta ja parista sekunnista päätellen ei, mutta hahmosuunnittelu ja lässytyksen taso ovat paikoin identtisiä kökköleffan IF: Ihmeelliset frendit kanssa. Tarina päätelläänkin imelän opettavaisesti kuin 80-luvun piirrossarjoissa. Jos et tajunnut He-Manin läpsäisseen lohikäärmettä silkkaa hyvyyttään, nyt hän selittää sen kameralle.

IF maksoi 110 miljoonaa dollaria ja tämä 320 miljoonaa, joten venäläinen raha loistaa puhtauttaan, tms. Kauko-ohjattavissa haarniskoissa on omistajia edustavat tv-ruudut, joten roistojen nimekkäät näyttelijät saattoivat hoitaa osuutensa puhelimella. Iskevämmin tv-idean toteutti mm. RoboCop 2. Myös mm. Spielbergin Ready Player One ja A.I. Tekoäly voittavat helposti vertailun relevanteissa vaiheissa kuvastoakin ajatellen. Hylätyissä varastorakennuksissa hiippaillaan ja robottien kyydissä istuskellaan; rymistelyäkin toki on.

Tällainen on nykystandardeilla lyhyt jäädessään alle kahteen tuntiin. Tehokkuutta se ei tarkoita, kun leffa on täysin kykenemätön tekemään kahta asiaa yhtäaikaa (tyyliin: vihamiehet ystävystyvät yhteisen tehtävän aikana), mutta jos hyväksymme, että tarinankertoja on näin tyhmä, leffa on vähemmän laiska kuin laatuohjaajan muodoton rönsyily Mickey 17 eli kevään toinen scifitoivo.