Daredevil: Born Again alkoi Disney+ -palvelussa! "Meillä on jo Demon Born Again kotona."

Demon Cityssä ei ole virallisesti mitään yliluonnollista, mutta käytännössä päähenkilö on luoteja säilällä torjuva jedi, joka herää kuolleista kostaakseen kuin The Crow. Tekemisen iloa arvostan, kun sankari pieksee kymmentä äijää lihakirveellä katkeamattomassa käytävätappelussa (Daredevil-tyyliin). Gangstereiden perverssit demoninaamiot koettavat ehkäistä sitä, että muistot tästä sotkeutuvat vastaaviin teoksiin jo tämän ollessa käynnissä, mutta vanhaksi sekin käy, että naamariäijät vinkuvat kuin animessa.

Edellisessä elokuvassa nimeltä Silent Night päähenkilöä ammuttiin äänijänteeseen, joten leffa oli lähes vapaa dialogista. Demon Cityn päähenkilöä ammutaan päähän, joten hänestä tulee vihannes, kunnes hän voi paremmin. Hänkään ei juuri puhu. Parannusehdotus: tulisipa leffasta johdonmukaisesti idioottimainen, kun päähenkilö menettää puolet aivoistaan. Tyhmä Demon City on, mutta sivuhahmot jaarittelevat pösöjen korruptiosta ja muusta joutavasta, joten näkökulma ei ole vihanneksen.

Usein gangsterit oppivat ärsyttäneensä nukkuvaa karhua. Silent Nightin äijä oli pulliainen, joka ryhtyi treenaamaan itsestään karhua. Demon Cityn päähenkilö on jo aloituskohtauksessa yhden miehen armeija, joka ei stressaa liikoja selviytymisestään pistäessään gangsterit poikki ja pinoon. Teoriassa hömppä pitääkin aloittaa iskevästi, mutta tässä haisee taas Netflixin algoritmi. Netflixillä on pakkomielle lyödä kaikki kortit pöytään heti, koska leffa luokitellaan Netflix-hitiksi, kun tarpeeksi moni katsoo sitä puoli tuntia. Kuten kävi tapauksessa Back in Action, leffalla ei ole keinoja mennä pidemmälle, eikä se täten ole psykologisestikaan asemassa, jossa se voi teeskennellä yllättävänsä jokaisella tempulla.

Vihannesidea sallisi aloittaa alusta, mutta vihannes ei tarvitse edes kunnon treenejä. Rytmi on perin kehno. Leffa provosoi kuin 70-luvulla, mutta antaa provokaation kuolla ja ryhtyy kehittelemään muuta, kaiken ollessa kankeaa ja kliseistä, suhteiden jäädessä ontoiksi ja sadismin maistuessa alati itsetarkoituksellisemmalta. Leffa on hauskempi, jos et yritäkään ymmärtää, miksi joku putkahtaa aina tyhjästä sankaria auttamaan. Vakavasti tämä ei itseään ota, mutta päähenkilö ottaa, joten kun hän tuimistelee, musiikki on satunnaista kevyttä rokkia. Pisteet tulevat totisesti "tekemisen ilosta" eivätkä taiteesta.

Pitäisi päivittää vertaukset, mutta jos joku aidosti näyttelee, mieleen saattaa tulla Simo Salminen kokaiinipäissään (toistuvasti). Kun tuumin tiistaina, että toimintaleffoissa pitäisi olla tunnetta kuin showpainissa, soitin vain suuta, mutta nyt olenkin vakavissani. Voi jee, jos se olisi setämies CM Punk, joka roiskii verta katkeamattomassa otoksessa syljettyään ensin puhdasta raivoa kameralle vain koska hän on pettynyt huonoon urheiluhenkeen.