Kaikki kelpaa, kun Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogian pidennetyn version putkeen katsoo. Kahden tornin epämääräisesti editoitu teatteriversio on ryppy rakkaudessa, joten mieleni tietää minne mennä, kun tarpeeton tusinatuote panostaa Asterix-kylään, jonka päällikön parta vetäytyi sisään, kun hänet parannettiin pahuudesta. Kiehtovin osa Rohan-kulttuuria on Helmin syvänteen linnoitus, mutta kun kuulimme, että se on auttanut aina, mitä fantasioimme? Että on tapahtunut jotain relevantimpaa kuin örkkien kävely päin seinää?

Rohirrimin sota siis on esiosa. Helm on vanhan kuninkaan nimi. Kun satunnainen tuhti heimopäällikkö kettuilee Helmille, Helm tinttaa häntä turpiin ja diabetes tekee loput. Vainajan perillinen on amisviiksi, joka vannoo kostoa. Linnoitus on olemassa, joten sinne peräännytään taas, koska niin sanotaan. Tarina saattaisi toimia Kahden tornin kuvauksissa filmattuna sketsinä.

Asterix-kylässä kyykitään puoli leffaa, koska studio päätti tehdä animea halvalla, jotta oikeus tehdä aitoja rahastuksia säilyy. En tylytä Asterixia, vaan suosittelen johdonmukaisen kerronnan ystäville vaikka Päälliköiden ottelua. "Eeppinen keskiaikafantasia" Rohirrimin sota on kuin Asterix ilman huumoria, sielua, pointtia ja visuaalista tyyliä. "Nostalgiset huipennukset" eli kierrätys ei laajenna vaan supistaa saagaa.

Oletin leffan haastavan Witcher-animet, mutta hörähdin heti, kun musiikki ja muu tuttu yhdistyi töksähtelevään jälkeen. Kyse on osittain suhteellisuudesta. Uusin Witcher-anime tarjoaa keskinkertaiselle tv-sarjalle liian kalliin idean. Sormus- ja Hobitti-leffat uudistivat alaa, joten tuppukyläanime on nolo. Reilunkin vertailun Witcher voittaa. Rohirrim on niin animea, niin animea, että jokainen hahmo on Legolas. Eritoten elukoiden animointi on kehnoa, mikä korostuu, kun leffa roolipelaa kunnianhimoa 3D-taustoilla ja "kamera-ajoilla". Leffa häviää vertailun pitkälti kaikelle, minkä flunssainen pääni muistaa, sillä vaikka mm. 70-luvun Taru sormusten herrasta -piirretty olisi romuluinen, sen perunanaamat ovat kiistattomammin elossa kuin Orlando Bloom.

Brian Cox ajaa asiansa Helminä, mutta veikkasin, että aito Helm makaa halvaantuneena kammarissa ja dubbaa lennossa sijaisen, joka aukoo suuta näön vuoksi. Myöhemmin saa naureskella sille, kun herra pahvilevy pyritään myymään legendana, mikä ei ole edes kunnollista fanifiktiota vaan vastaava idea kuin Särkänniemen rahoittama propaganda Niilo Näsinneulasta, joka tunsi Väinämöisen kummin kaiman.

Kohtaus, jossa vesikauhuinen Möhköfantti saattaa olla kytiksellä minkä tahansa puun takana, toi mieleeni Leslie Nielsenin ja junan piiloleikin elokuvasta Takaa-haettu. Jos jokin on aidosti nostalgista Tolkien-fanille, niin se, että sotureilla on selkeästi samat kypärät kuin Taru sormusten herrasta -piraattilegoillani, jotka ostin Kiinasta ennen tullipolitiikan tiukentumista.

Huumorintajuni ei ole niin hyvä, että jättäisin päähenkilön mainitsematta, mutta jätän hänet sivumaininnaksi. Helmin tytär Mikäsennimi on tärkeä, koska hänellä on räikein mangatukka. J.R.R. Tolkien ei pitänyt naisista, joten sehän on tervettä modernisointia, kun mangatukka joskus loppusuoralla ehkä melkein alustaa kiintiöfeminismiä, jota saman kansan Éowyn yritti harrastaa trilogiassa. Teoriassa leffassa on traagista romanssia tai jotakin, mutta amisviiksi on provosoivan vetelä ja heikosti perusteltu pahis ja muilla on luonnetta vähemmän.