The Book of Clarence on kuin Brianin elämä mutta ei hauska vaan typerä. Typeryys on tarkoituksellista muttei johdonmukaista. Johdonmukaista olisi se, jos Wayansin veljekset pössyttelisivät pilveä leffassa, jossa Jeesuskin on afroamerikkalainen lökäpöksy. Tämä arkki on lastattu Oscar-tason näyttelijöillä. Toisinaan he mm. pössyttelevät ja paheksuvat sitä, kun roomalaiset pysäyttävät tien poskeen mustia, mutta sketsejäkin varjostaa alakuloisuus. Jos alakulo kehittyy draamaksi, joku möläyttää N-sanan tai muuta. Jou mään.

Clarence on Jeesuksen opetuslapsen Tuomaan identtinen kaksoisveli, joka ei usko Jumalaan, mutta tahtoo mukaan messiasbisneksiin. Aika veijari? Väärin. Hän haiskahtaa veijarilta, mutta jo alussa hän paheksuu vakavissaan sitä, kuinka Tuomas on jättänyt perheensä uskonnon vuoksi. Veljeksiä näyttelee lahjakas ja väkevä LaKeith Stanfield, joka kisasi Oscarista näyteltyään kuvainnollista Juudasta elokuvassa Judas and the Black Messiah.

Hmm? Clarence on modernin katsojan avatar, mutta hän ei ole sitä perinteisessä Jeesus-tarinassa. Ajatusleikki saattaa olla mahdoton, mutta pohdi, mitä tekisit, jos olisit elänyt koko ikäsi Jeesus-parodiassa, mutta arvosi vastaisivat karkeasti sitä, mitä ne ovat. Jos tulisi rahapula, ehkä tosiaan kokeilisit muodikkaita messiashommia? Et vitsaile koko ajan ja joskus elämä masentaa, koska et tiedä olevasi komediassa. Jeesus on totta. Mitä funtsisit, jos näkisit ihmeet omin silmin? Leffa vaikuttaa vilpittömältä! Kainalopieru!

Nyt Clarence onkin kova gladiaattori. Leffa kommentoi kapinointia Roomaa vastaan kuten Brianin elämä, mutta Clarencen ja muiden kamppailutaidot eivät ole järin relevantteja. Se selvästi on, että gladiaattorimatsin aikana Clarence tutustuu Omar Syn näyttelemään Barabbasiin eli roistoon, jonka Pontius Pilatus vapauttaa Jeesuksen sijasta. Barabbas saa aikaa. Hän on ensimmäinen merkki siitä, että tarina on menossa jonnekin! Ei hän ole. Kainalopieru.

Gladiaattorit ovat orjia. Väännä leffa nyt vertaukseksi amerikkalaisesta orjuudesta tai mustien nykytilanteesta, ja hyvässä lykyssä hourailet niin dementoituneesti itse, ettei käsikirjoituksen dementia satuta sievää sydäntäsi enää. Clarence ja pienetkin sivuhahmot vaihtavat persoonallisuutta kuin paitaa, joten on lievästi haastavaa ankkuroida tulkintoja edes astikkaaseen inhimillisyyteen, vaikka sitä esiintyy. Kaikki mainittu ja yläasteen uskontotunnilla tekemäsi huomiot ja romanitarkka-ampujat ja Benedict Cumberbatch tulevat satunnaisella rytmillä, leffan ensisijaisesti laahatessa.

Yksi ihmeistä on sama, jonka Neo teki. Vapaa-ajattelijana (sic) en näe Raamattua ja The Matrixia ristiriitaisina teoksina, vaikka osaan kunnioittaa ristiriitojenkin inhimillisyyttä. Koen olevani kohderyhmää, ja koen leffan olevan paskaa. Rohkean asenteen, näiden näyttelijöiden (myös mm. Oyelowo, Woodard ja McAvoy) ja 40 miljoonan dollarin budjetin myötä leffa voisi olla uusi Brianin elämä ja/tai The Passion of the Christ, mutta ohjauksesta vastaa joku Abraham Simpson.

Vanne kiristyi pääni ympärillä loppua kohden, mutta hyvää näen siinä, millä tavalla provosoiduin. Aistin vilpittömyyttä enkä esim. propagandaa, ilkeilyä tai edes ahneutta, vaikka vitsit voidaan luokitella harhaiseksi kaupallisuudeksi (leffa on megafloppi). Tekijöiden arvojen tyrmäämisen sijaan jouduin kuuntelemaan horinaa kohteliaasti, mikä pakotti jonkun unohdetun aivosolun työskentelemään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2004. Tai jotakin.