Judas Priestin Nostradamus on massiivinen teema-albumi ja raskas mammutti. 1500-luvulla elänyt ranskalainen Nostradamus esitti elämänsä aikana tukevan nipun ennustuksia, joista väännetään kättä ja etsitään tulkintoja tähänkin päivään. Nostradamus on riittävän tukeva pala kahden albumin teemakokonaisuudelle. Mutta miten sujuu Judas Priestilta rock-mammutin valjastaminen - kauniisti sanottuna homma jää puolimatkan levähdyspaikalle. Kokonaisuus ei missään vaiheessa tavoita kokonaisnäkemystä, albumi tukehtuu liialliseen hukkakauraan. Olisi kirveelle töitä...

Kokonaisuudella on vahvat hetkensä, valitettavasti hyvien hetkien vastapainoksi mustaa materiaa on turhan paljon. Musta materia tarkoittaa tässä yhteydessä asiaan kuulumatonta ja irrallisena leijuvaa minuutteja syövää äänimaisemaa, jota ei helpolla yhdistä Judas Priestin aikaansaamaksi. Kakkoslevyä voisi jopa sanoa laiskaksi ja ikävuosien rasittamaksi...siis väsyneeksi. Scorpions voisi tehdä kyseistä balladipullistelua, ei Judas Priest. Tehokuuntelun jäljiltä balladikuvioistakin alkaa löytää iskuhetkiä mutta fiilistelyä on yksinkertaisesti liikaa. Bändi ei onnistu sitomaan yksittäisiä viisuja kokonaisuuden kiintotähdiksi, intropalat ja teosten väliset siirtymävaiheet eivät suju saumattomasti. Välillä tehokaskin biisi kadottaa kelailun ja paisuttelun jäljilta merkityksensä. Useaan otteeseen heräsi kysymys, onko meikäläisellä tosiaan soittimessa Judas Priestin kiekko.

Mutta, tehokuuntelu auttaa. Orkesteriosuuksissa on mahtipontisuutta ja tyyliä, muutamat yksittäiset tehobiisit nostavat nyrkkiä yläkerran suuntaan. Albumin nimibiisi hyökkää silmille kuin Nostradamuksen ilkeimmät arvaukset, tukeva riffikone antaa aihetta tukan heilutteluun - ja on vähintäänkin majesteettisen pullea veto. Alussa kuultava Prophecy pääsee alkuun vertahyytävällä Halfordin vokaalikirkumisella, mies oksentaa 10 prosenttia keuhkoistaaan studion lattialle. Pestilence And Plague on monisäikeinen mutta tyylikäs tuleva Priest-suosikki. Persecution jyrää tukevasti ja riittävän kiukkuisesti.

Sooloissa löytyy ja Halfordin kiljuminen on edelleen suhteellisen hyvin hallussa. Mutta, mutta, mutta...ne mustat hetket. Kokonaisuus jämähtää muutamassa käänteessä varjojen maille, turhan vähäverinen materiaali tylsistyttää ja hukkapalojen sietäminen aiheuttaa närästystä. Ainakaan allekirjoittanut ei kaipaa Judas Priestin kuulostavan paikoilleen juuttuneelta Scorpionsilta. Kokonaisuudesta olisi voinut poistaa 15 minuuttia materiaalia - ja huomata paketin vain tiivistyneen ja jäntevöityneen. Nykyisessä muodossa kuuntelukokemus kääntyy väkisinkin sirpalemaiseksi. Iskuviisut tarttuvat nopeasti mukaan ja odottelun sijasta alkaa käyttämään skip-toimintoa. Välillä Judas Pries on vähällä kadottaa identiteettinsä - vai onko löytämässä uutta? No, Nostradamuskaan ei ollut erehtymätön.