Jos osasit arvostaa elokuvia Striptease (1996) ja Poultrygeist: Night of the Chicken Dead (2006), maailma on viimein saanut kiinni 20 vuotta nuoremman versiosi. Erittäin huonoa makua itsetietoisesti edustava kauhukomedia The Substance kisaa viidestä Oscarista.

Demi Moore näyttelee ikääntynyttä jumppaohjelman vetäjää, joka aiotaan korvata piukeammalla pepulla. Nuorekkaan muovinen lääkäri tekee tädille tarjouksen, joka vastaa mitä tahansa scifi-ideaa tai lampun henkeä, kun teemana on ikuisen nuoruuden tavoittelu. Täti saa rinnalleen nuoren kloonin, jota näyttelee vekkuli Margaret Qualley. He ovat sama henkilö. Vain toinen heistä voi olla hereillä yhtäaikaa, ja heidän pitää olla hereillä yhtä kauan, tai tilanne kostautuu ikään kuin lampun henki olisi moralisoiva mulkku. Sisäistä logiikkaa esiintyy, mutta idea on vähemmän uskottava kuin Harry Potterin muodonmuutosjuoma.

Tädillä ei ole sisäistä maailmaa ainakaan introverttien standardeilla, joten sitä ei ole pakko pohtia, siirtyvätkö muistot tarkalleen toisesta päästä toiseen. Täti kaipasi nuoruuttaan. Nyt hän on puolet ajasta beibi, joka nauttii irstaasta pyllistelystä maailman edessä. Suuren osan ajasta leffa on mykempi kuin mykkäelokuvat tekstilaatikoilla. Kuvakerronta tukee nerokkaita tulkintojamme: leffa on vertaus kauneuden pilaavasta kirurgiasta, johon vääristynyt kulttuuri ja kehonkuva yllyttävät; päihteistä ja muista addiktioista; bulimiasta; maanisdepressiivisyydestä; Klonkusta ja Sméagolista; jne.

Tyylillisesti kyse on kehokauhusta. Mooren ja Qualleyn kokovartalosuoritukset ja muu pehmopornomainen jumppa houkuttelevat pintaan mietteet silmäilyyn liittyvästä seksuaalisuudesta, mistä on sitten "aistikasta" siirtyä David Cronenbergin tyyliseen visvaan. Hokemani mukaan taiteilijan tulee antaa kaikkensa nyt juuri siten kuin nämä daamit antavat, koska tekoäly devalvoi pian kaiken. Leffa toimii tarinan eikä häveliäisyyden ehdoilla. Selkeä esimerkki on se, että päähenkilön molemmat versiot käsittelevät toista versiota kuin esinettä, joka saa lojua alasti nurkassa. Tämäkin ns. tarpeeton nakuilu tukee ja kommentoi muuta.

Kohtaus, jossa Mooren versio yrittää löytää itsetuntonsa peilin edessä, on muuhun materiaaliin nähden arkirealistinen ja samaistuttava. Kaipasin lisää sellaista, mutta tein parhaani nielläkseni vision, kun sellainen kerrankin näkyy. Jo varhain jumppatädin esimies Dennis Quaid profiloituu sketsihahmoksi, joka edustaa nuorta lihaa himoitsevia setiä täysin yksiulotteisesti. Pointti tulisi selväksi vähemmällä virnistelyllä, mutta tiedossa on muutakin kärkevää, eikä ohjaaja tahdo pudottaa katsojaa realismista helvettiin, joten hyvä on. Visio on hauska.

Jälkimaku on tärkeä. Absurdi viimeinen vaihe on pitkitetty, mutta se ei petä lupauksia, joten leffa saa puhtaat paperit. Tiivistämisen varaa on muualla. Jumppashow on terävä idea, kun mainetta ja pinnallisuutta tahdotaan korostaa siten, ettei samalla synny tarvetta kommentoida luovuutta (taidetta) tai moraalia (kovaa pornoa), mutta: jumppatäti on myös entinen Oscar-tason näyttelijä vain koska niin sanotaan. Hollywoodilla ei ole itsehillintää. Se on fakta, että leffa kisaa palkinnoista sisäsiittoisuuden vuoksi, mutta se on mielipiteeni, että leffa myös ansaitsee kunniaa. Moore on jopa parempi kuin Stripteasessa, joka toi hänelle Kultaisen vadelman. Quaid ei onneksi saanut ainakaan Oscar-ehdokkuutta, sillä hahmo ja suoritus kalpenevat Stripteasen Burt Reynoldsin edessä.