Fly Me to the Moon tahtoo olla astronauttien ponnisteluja kunnioittava historiallinen kertomus Kuun valloittamisesta ja samaan aikaan mairean ironinen virnistely, jossa Hollywoodin kulta-ajan spedet lavastavat kuukävelyn. Aikaa pitäisi löytyä romanttiselle komedialle. Lupaavasti Channing Tatum edustaa rehellisiä suorittajia ja Scarlett Johansson aikoo muikistella valheet vietteleviksi, mutta kun Tatum esitellään mustia kissoja pelkäävänä epävakaana idioottina, peli on pitkälti jo menetetty.

Menin taas halpaan. En ajatellut tämän olevan elokuvista kertova elokuva, koska Johanssonin hahmo on markkinoinnin asiantuntija eikä Hollywoodista. Kuukävelyn lavastaminen alkaa vasta puolivälissä, joten jos olet saanut näistä tarpeeksesi, se tunne on vahva, että kirjoittaja yritti satuilla astronauteista, kunnes hän totesi oman alansa kiinnostavammaksi. Johanssonin hahmo ei värvää ohjaajaksi Stanley Kubrickia, mutta Kubrick-huhuun viitataan, jne. Heh?

Kuvakerrontaa ajatellen Johansson on 60-luvun Hollywood-diiva. Hänellä on terhakka persoonallisuus, jota on jo hyödynnetty tällaisissakin tumputuksissa. Se idea, että toimelias, herttaisen röyhkeä daami ei välitä vastalauseista ja sovinismista, toimii 2 000 kertaa, joten olen nähnyt näitä 2 001. Ajatukseni lipsuivat siihen huomioon, että historiallisesti ihmisoikeuksia ei ole edistänyt hauska ja seksikäs feminismi vaan skenaariot, joissa miehet ensin tappavat miehiä tarpeeksi paljon. Ihmisoikeuksista tykkään. Heh heh!

Romantiikkaa. Ukko toteaa akalle heti, että en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa. Tietoisku tulee kuin 5-vuotiaan autistin suusta ja ennen töitä, joten ukkoa ei tarvitse canceloida, vaikka hän on iso pomo. Nyt sankarit ovat puolivalmis pari, jos moiselle on aikaa. Odottelemme, että Tatum oppii naisen salaamasta lavastusyrityksestä, suuttuu, leppyy ja kiirehtii lentoasemalle viime tingassa tai jotakin. Mutta yrittääkö leffa edes? Kliseetkin on valittu väärin. Leffan pitäisi itsestäänselvästi kertoa eri näkökulmia edustavien ammattilaisten jatkuvasta nahistelusta, joka lisää kiimaa. Johanssonin aura huutaa, että katsomme vanhan ajan screwball-komediaa, joten ohjaaja ja kirjoittaja varmasti ovat nähneet jonkin Marilyn Monroen pätkän; ehkä viimeksi 10-vuotiaina.

Jos aito kertoja ottaisi näin tyhmän idean haasteena, riitely kuukävelyn lavastamisesta saattaisi johtaa myös tosielämän salaliittoteorioiden pilkkaamiseen. Tämä pässinpäinen räpellys tukee salaliittoja inttämällä vakavissaan, että lavastus on mahdollista: se vain ei ole reilua. Kun Johansson lakkaa virnistelemästä, "huumori" jää satunnaisten pimpelipompelinuottien varaan.

Lajityyppi on: tyhmä. Jos jokin Monty Pythonin tai Mel Brooksin klassinen satiiri olisi vaihtanut ohjaajaa puolivälissä, koska rahoittaja ei tajunnut, miksi hänen historiallisesta draamastaan on tulossa tuollainen, lopputulos saattaisi olla vastaava epävitsikäs, epäjännittävä epädraama kuin Fly Me to the Moon. Viimeisen puolen tunnin aikana en ymmärtänyt, miksi leffa jatkuu. Ei ole tarinaa, pointtia tai säpinää, ei edes rehellisen tökeröä avautumista Hollywoodin taiasta.