Tapoitko taas jonkun vahingossa, vaikka aioit vain tilata pizzat ja testailla Mario Partya kasuaalisti? Tahdot kilauttaa kädet täristen George Clooneylle, joka on luvannut lakaista maton alle mitä tahansa. Hienoa on sekin, jos olet sen tason pösö, että sinua holhotaan laajemmin kuin ymmärrät ja paikalle ilmestyy automaattisesti vähemmän empaattinen mutta jämäkkä Brad Pitt. Vitsi on se, että herra fiksaajat näkevät itsensä yksinäisinä susina, jotka ovat parhaita ja ainoita siinä, mitä he tekevät, vaikka heidät tilattiin paikalle yhtäaikaa.

Wolfs olisi täysin erilainen ilman tähtiä. Clooney. Pitt. He kukkoilevat kliseisesti kilpaa. Kun setä puhuu vakavia, pitäisimme sitä rutiinilla karismaattisena, ellei toinen olisi sanonut samaa äsken. Lievä itseparodia jatkuu, kun he mittailevat vehkeitä kahdestaan. He eivät usko toistensa legendaan. Hahmot ovat nimettömiä ja tarkoituksella identtisiä lukuunottamatta näyttelijöiden piirteitä ja pieniä eroja siihen liittyen, millä mandaatilla he ovat liikenteessä.

Jatko-osa peruttiin, koska Apple suututti ohjaajan perumalla teatterikiertueen. Ei tämä tästä paranisi. Alussa se menee huumorina, kun tyypit tajuavat, että heillä on yhteisiä kontakteja, vaikkei se ole erikoisempaa kuin putkimies Jantusen ja putkimies Pöntisen mainosten päätyminen paikallislehden samalle sivulle. Sama ala, sama kaupunki.

Leffa kertoo yhdestä yöstä, joka ei suostu päättymään. Huippuhotellissa on sattunut huumeisiin liittyvä haaveri, joten setämiehet yrittävät hankkiutua eroon ruumiista ja varmistaa, ettei hotellia ja sen arvostettuja vieraita ahdistella myöskään huumesatsin katoamisen vuoksi. Clooney jupisee varhain, että muutakin lienee meneillään. Jotain on, mutta jupinaksi se jää. Arvo on tyylissä ja tunnelmassa. Leffa tietää sen, eikä esitä käänteitä pääasiana, mutta kun ideoiden sitominen yhteen on vajaata ja ilmoitusluonteista, parantamisen varaa jää. Alku on osuvinta aikaa, kun kärttyiset ammattimiehet tekevät töitä arpapelin sijaan. Tavallaan perusidea petetään, mutta ainahan nämä laajentavat paukutellakseenkin vähän.

Nysväys voi olla ammuskelua viihdyttävämpää. Rytmi toimii, kun kiusallisuus ja turhautuminen saavat hallita sitä. Osana tätä myös puolivälin hölmö takaa-ajo saa enemmän aikaa kuin on välttämätöntä esim. Netflixin algoritmin mukaan. Kun leffamaisten setien näkökulmassa on jotakin rehellistä, on vaivatonta sivuuttaa useimmat pakotetut hetket, joista ensimmäinen on jo se, että heidän on "pakko" toimia yhdessä. Spider-Man-ohjaaja Jon Watts venyy pariin muistijäljen väärtiin jekkuun kuten sivuhahmon Spider-Man-hyppyyn, enkä kritisoi yrittämistä; niin tyylikäs tämä ei ole, että tyylin voisi yrittämisellä pilata.

Huumori lähtee herrojen kemiasta, jolla on helppo tukea vakaviakin vivahteita. Pitt ja Clooney ovat kavereita, jotka perutun kakkosen sijaan tekevät Ocean's 11 nelosen. En muista, mitä he tekivät kahdestaan kolmessa edellisessä, joten tekisivät vain lisää ykkösiä, joissa ehtii jutella ilman mätt deimöniä.