Amy Adamsin näyttelemä väsynyt kotiäiti kutsuu itseään nartuksi yöllä, kun hän rohkenee sähähtää hömelölle siipalleen. Mies tarkoittaa hyvää, mutta harrastaa työmatkoja ja osallistuu laiskasti taaperoikäisen pojan hoitamiseen. Nainen fantasioi vielä tylymmistä otteista ja myös avautumisista. Hän ei ole luotettava kertoja, mutta: hänestä saattaa olla tulossa ihmissusi tai vastaavaa.

Tämä kappale on vapaa epäsuorista solvauksista, joten ota tämä kirjaimellisesti. Leffa harrastaa mietoa, pääasiassa ironista kehokauhua. Adams on turvonnut ja rypistynyt ideaalisesti roolia varten. Hän on sävykäs, 50-vuotias, Hollywood-nätti ja nyt normaalipainoinen. Hän menee läpi noin 40-vuotiaana luomuihmisenä, jossa ei ole vikaa, kunhan mielenterveys pysyy kasassa, mutta joka voi uskottavasti haaveilla paremmasta elämästä ja samaistuttavasti surra painovoiman vaikutuksia kehoonsa vaikuttamatta pinnalliselta. Myös puoliso Scoot McNairy edustaa osuvaa kuvakerrontaa. Mies on kroonisesti pöllähtänyt ja luiseva, joten häneen ei vuosien paino tartu ainakaan samalla tavalla.

Kappale vaihtui, joten: leffan Adams on vähän niin kuin Amy Schumer tehtynä oikein.

Tympeästi päähenkilö on taiteilija, mutta ainakaan hän ei ole elokuvien tekijä tai kirjoittaja, vaikka alunperin kirjailija kynäili tämän tarinan itselleen terapeuttisista syistä. Se ajatus, ettei väsynyt keski-ikäinen hahmo tunne itseään taiteilijaksi enää, pitäisi löytyä kaikesta "taiteesta", joka kertoo taiteilijoiden tuskasta, joten nyökkään sille riippumatta siitä, miten se jatkuu.

Äitiyden ristiriidoista tämä pääasiassa kertoo. Lapsi on rakas, mutta miten käy oman identiteetin, kun keho kosahti jo, eikä lasta voi lakata ajattelemasta ennen kuin sen asuntolaina on taattu? Ehkä eläimellisten vaistojen syleily on ratkaisu kaikkiin riittämättömyyden tunteisiin? Älä sure hiipuvaa mainettasi soijahipsterinä tai edes onnistumistasi vanhempana, vaan raatele veristä lihaa ja anna pennunkin juoda vessanpöntöstä. Suunta pitää, kun et kuvaile eläimellisyyttäsi uudeksi taideprojektiksi, vaan näet sen yhteyden vanhojen kansojen tapoihin. Käytännössä mm. shamanismista jaarittelu on tarpeetonta. Harhailevat ajatukset ja muuttuvat mielialat ovat tyylivalinta, joka tarvitsee polttoainetta, mutta sankari harvoin kannattaa pistää lukemaan meille kirjaa sivuseikasta.

Suppea kauhufantasiapuoli on helposti markkinoitava kärjistys. Konttaava ja haukkuva Adams on viihdyttävä sellainen: kun hän hölmöilee, silmien kiillosta näkee, että komedienne uskoo symboliikkaan. Leffa on draama. Usein puhtaammatkin draamat laiskottelevat ja typistävät lapsinäyttelijöiden osuuden, mutta tässä on persoonallista vuorovaikutusta äidin ja taaperon välillä. Se on tärkeää, sillä kun tarina venyy ja itsestäänselvyyksistä esitelmöidään, suurpiirteisempi toteutus pakottaisi pohtimaan, onko tämä avautuminen elämästä vai taas yksi muihin elokuviin perustuva elokuva.

Vilpittömyyttä siis aistin. Jos aistit samaa ja olet täsmälleen oikeaa kohderyhmää, leffa voi olla rakas. Monille muille olisi ideaalisempaa, jos tämä olisi kolmen vartin jakso antologiasarjassa.