Tämä on kuulemma yllättävän hyvä. Ohjaaja on 5 Oscarista kisannut Richard Linklater, pääosassa nähdään täysmulkun sanakirjaesimerkki Glen Powell ja käsikirjoituksen kynäilivät he, joten mahdolliselta se kuulostaa; laatu ja sen yllättävyys.

Powellin hahmo Gary on filosofiaa opettava nörtti, joka sivutoimisesti auttaa poliisia. Eräänä päivänä kun vaihtoehtoa ei löydy, Gary päätyy teeskentelemään palkkamurhaajaa peitetehtävässä, jossa viritetään ansa ostajalle.

Näitä on nähty, mutta normaalisti tilanne kulkisi niin, että kun Garyn unelmille on annettu tovi, joku salainen agentti värvää hänet väkisin vaaralliseen tehtävään, koska agentti on haavoittunut tai jotakin. Sitten Gary ihmeissään koettaisi selvitä, kunnes hän joskus tunnin päästä hoitaisi uusimman haasteen kuin James Bond. Se on välitön lupaus asiallisemmista otteista, kun Gary simppelisti ilmoittaa lähteneensä näihin hommiin. Jo ensimmäisen 10 minuutin aikana hän koettaa päteä, sillä hänhän on nähnyt sivusta, miten rutiini toimii. Vitsikästä se on silti.

Vaihtoehtoisesti ilmaistuna Powell tulkitsee ihmistä 5 minuuttia, vapauttaen sitten "luontaisen karismansa". Powell joutuu fyysisesti pinnistelemään, jotta hän ei virnistelisi, joten jos hän vielä erikseen hymyilee oikeasta syystä, ilme on V-mäinen kuin Jim Carreylla The Grinchissä siinä yhdessä kohtauksessa, jossa hymyä venytetään tehosteilla. Tämä on relevanttia, sillä Gary innostuu peitehommista siinä määrin, että hänen identiteettinsä alkaa hämärtyä. On jäynää, että Gary loistaa saadessaan leikkiä, mutta huumori ja jännitys kärsivät, kun kuva vanhasta Garysta jää ontoksi.

Leffa vastaa vitsiä "en ole gynekologi, mutta voin vilkaista". Se sanotaan suoraan, ettei sellaisia palkkamurhaajia ole, joita Gary teeskentelee. Jännitteet kumpuavat miehen innosta. Hän kukkoilee koleasti ja intoilee luusereille siitä, miten murhan voi toteuttaa. Kun hän iskee silmänsä telenovellasta karanneeseen femme fataleen, se alkaa hämärtyä, miten luovaksi tositapahtumiin löyhästi pohjautuva leffa aikoo mennä...

Mutta: syvyyttä uupuu. Adria Arjona jää koristeeksi ja Garyn kollegat kerronnallisiksi työkaluiksi, opettajan uran ollessa sivumaininta. Senkin leffa sanoo itse, että on kyseenalaista yllyttää rikollisia, mutta leffalla ei ole lausuntoa teemasta. Leffa ajaa asiansa, koska Gary maalaa itseään kohti nurkkaa huvittavan tarpeettomasti, mutten keksi, miksi välittää sydämellä.

Inho voi kehittyä fetissiksi, mutta Powellista en vain piittaa. Hän on "ok". Hän on ideaalinen James Bondina, jollaisena joku tavallinen kyylä näkee itsensä omassa päässään, paitsi ettei käteen jää tuntumaa henkilöstä, joka fantasioi. Hahmot puhuvat siitä, kuinka ihminen voi muuttaa persoonallisuuttaan tietoisesti, mutta muuttuuko Gary & onko Powell ihminen vai salaliittoteorian liskomies?

Hit Man ansaitsee kolmosen näinä laihoina aikoina, mutta jälkiviisastellen mm. Ilmiantaja! (3.5/5.0) ansaitsisi täyden tähden enemmän kuin se, sillä olen uskoakseni nähnyt sen vain kerran 15 vuotta sitten ja muistan silti, kuinka se tekee useamman relevantin asian energisemmin ja osuvammin.