Kananlento oli höpsöistä kotkottajista kertova holokaustijännäri. Wallace & Gromit: Kanin kirous oli vegaanista ihmissusikauhua. Kumpikin piti ideasta kiinni panoksia nostaessaan, onnistuen silti häivyttämään karut sävyt silmäniskuiksi. Tuohon aikaan ison kankaan stop-motion oli eksoottista jo itsessään, joten kun kyse oli Aardman-studion tason noususta, kyse oli luvusta elokuvahistoriassa. Sittemmin Aardmania on saanut kritisoida. The Pirates! on perin hassu ja lähinnä tyhmä ja Kananlento: N*****ipainajainen on hahmot pettävä virhelaskelmointi nimeä myöten. Uusi Wallace & Gromit on parempi kuin 25 vuotta sitten relevantin bändin basistin soolokiertue.

Idea on osuva. Wallace keksii älytontun eli robotin, joka riistäytyy käsistä hakkerin vuoksi. Leffa kommentoi tekoälyn vaaroja aidon tekoälyn vallankumouksen kynnyksellä omalla vanhahtavalla tyylillään, joten kun tyyli on yhä ilmaisuvoimainen ja hauska, leffa sanoo jotakin rivien välissä. Pidemmälle idea ei kehity. Älä kysy, miten tehdään Terminatoria ja Matrixia parempi koko perheen dystopiatrilleri, mutta sellainen tämän pitäisi olla, jotta nostaisin tämän Kanin kirouksen tasolle.

Kuten fani veikkasi, Kosto kynittävänä on ensisijaisesti kunniakierros eli nostalgiatumputus. Mainittu hakkeri on Feathers McGraw. Lyhytelokuvasta Väärät housut tuttu pingviini aiheuttaa hämminkiä jo vankilasta käsin, ja tähtäimessä on tuttu timantti. McGraw on huvittava ollakseen lasittuneesti tuijottava & Pingua simppelimpi nokare muovailuvahaa, mutta vaikka psykoottisesti virnistelevät tontut tukevat, tasoja voisi olla lisää. Kun pari kyttää ilmoittautuu mukaan tekemään vääriä johtopäätöksiä, kasassa on johdonmukainen pilottijakso tv-sarjalle. Leffa kestää 80 minuuttia lopputekstien kanssa, mikä on ideaalista mm. Disneyn piirretyille, mutta Kosto kynittävänä venyttää takaa-ajoja ja muuta, joten leffa on lyhyt ja sinänsä sujuva olematta erityisen tehokas.

Muistatko (muistelu on nastaa...!!) kun pojat lähtivät hakemaan Kuusta juustoa? Sitten he ja McGraw ottivat yhteen eeppisessä pienoismallijunatakaa-ajossa. Kosto kynittävänä ilmoittaa muistavansa, mutta alkuperäinen ohjaaja Nick Park on liian 66-vuotias potkiakseen enää todellisuuden lakeja. Robottitarinan sopii tavoitella suhteellista realismia, mutta Kanin kirouksen repliikki "vain vähän harmitonta aivojen manipulointia" on kelpo esimerkki siitä, kuinka lapsenmielinen vitsi hullusta keksijästä voi lisätä kierroksia. Siinä on särmää, kun tontut käyttävät puutarhan teräaseita perverssisti virnistellen jo ennen sekoamistaan, mutta Wallacelta viedään vastuu turhan aikaisin. Wallace on automaatiosta intoileva rakettialan konkari, joten voisi olla osuvaa rinnastaa hänet Elon Muskiin? Siinä olisi sitä dystopiaa.

Elämys vaihtaa sävyä, kun sen pohtimiseen käyttää enemmän aikaa kuin se kestää, mikä korostuu, kun elämys on näin suppea. Elämys on: kiva. Kenenkään lapsuutta ei pilata. Leffa maistuu muistoilta varsinkin lämmiteltäessä, kun Wallacen naiivi into elävöitetään visuaalisten irtovitsien ja typerien sanaleikkien vyöryllä ja uskollinen Gromit pyörittelee silmiä. Pistetään tälle samat tähdet kuin Late Lampaalle, joka oli "Aardmanin neljäs ja kiistattomasti köykäisin" stop-motion-elokuva 2015.