Lähdin katsomaan eläkepäivillä uhkailevan Jim Carreyn tuplaroolia, enkä pettynyt. Sedällä on hauskaa, ja oletettavasti hän saa olla niin levoton kuin hän tahtoo, kun muistamme hänen katuneen härskeintä kohtaustaan (Me kaksi ja Irene - tekisipä hän saman Rouge the Batille) ja väkivaltaisinta leffaansa (Kick-Ass 2). Päädyin ihmettelemään, missä vaiheessa aloin aidosti välittää Sonicista. Huonoja vitsejä viljelevä ja anatomisesti epämääräinen pehmolelu ei ole jalointa fantasiaa, mutta hän on symppis varsinkin vakavoituessaan. Ansioita yhdistää vilpitön viihdyttämisen halu, ja ansioiden ero on luovuus, jota "taiteelliseksi konsultiksi" ylennetty Carrey edustaa yksin. Alan oppia, että on terveellisempää haistella vilpittömyyttä jo trailereista kuin vaatia luovuutta.

Mystinen Shadow the Hedgehog vapautuu vankilasta. Hän on Sonicin paha kopio ja kovempi kuin muut yhteensä, koska niin nämä kulkevat & muukin pysyy raiteilla. Kortit pelataan hyvin. Shadowin kohtalo on karu, joten ihmettele, olisiko Sonicista voinut tulla tuhma. Shadow on jo kokeillut ystävyyden taikaa, joten häntä ei voi kesyttää helposti kuin Knucklesia viimeksi. Samaan aikaan katala tohtori Robotnik (Carrey) kuulee isoisästään (Carrey), joka jakaa Shadowin traumat. Nuorempi Robotnik ilahtuu, kun joku välittää hänestä. Kun kelmit sitten koettelevat Sonicin uusperheen kemioita, paketti on osuva tuote joulumarkkinoille iloisten ja pakollisten tapaamisten keskelle.

Kun Carrey tapaa Carreyn, Carrey iskee silmää kameralle kuin Deadpool. Muu kuin se toimii. Vaikka hahmojen yhtäläisyydet ovat keskeisin vitsi, Carrey luo eroja, joten pariin voi uskoa siten kuin kykenet uskomaan 60- ja 100-vuotiaisiin joraaviin viiksivalluihin, joiden bromanssi lähentelee romanssia. Osa Carreyn dialogista on improvisoitua tai "konsultoitua". Osa meni yli hilseeni ilman englanninkielistä tekstiä.

On sääli, ettei 3D-versiota ollut tarjolla. Päähenkilö on peleissään niin nopea flipperikuula, ettet ehdi kritisoida Super Marioita köpöisempää kenttäsuunnittelua. Sama pätee leffassa, jossa animehenkisesti myös ladataan voimaa ja sekoillaan yhä tökerömmin, jottet tietäisi missä vaiheessa uskottavuudesta kehtaa valittaa. Ikäraja on 7, mutta ns. tarpeettomasti mukana on pyssyjä, mätkintää ja massamurhasta haaveilua. Suhteellinen jännitys on jännitystä: "ei kai leffa mene liian pitkälle?"

Friikkien lisääntyminen yksiselitteisesti parantaa saagaa. Carrey näyttelee 67% toimivista ihmishahmoista, Shadowin nuoruudenystävän ajaessa asiansa myös. Muita tyhjän pantteja käytetään pääasiassa kontrastin luomiseen, joten jos leffa laahaa heidän vuokseen, kyse on 10 minuutista eikä vakioväittämäni mukaisesta puolesta tunnista. Leffalla on hyvät vaistot, joten se pilkkaa kaikkea laimeaa ampumatta itseään jalkaan.

Vauhdikas, hauska ja hömelöimpiin vitseihin nähden yllättävän dramaattinen ja tunteellinen kolmonen on saagan paras osa, joka on suunnattu faneille, jotka tahtovat lisää samaa. Jos Knucklesin paikoin hassu mutta epätasainen minisarja ei murhannut mielenkiintoa, leffa on palkinto. Niin väittävät empiiriset todisteetkin: en ole kuullut yli 10 vuoteen vastaavaa mölinää kuin (standardinmukainen) lopputekstikohtaus irrotti takarivistä. Aitojen fanien olemassaolo on jo itsessään viihdettä verrattuna esim. Mufasan katsomiseen kahden sadetakkimiehen kanssa.