Leijonakuninkaan uusi versio (2019) näytti hyvältä, kun kankaalle saatiin lyhyt mainos tutulla immenlaama-kingin-lambada-musiikilla. Varsinainen leffa tuntui siltä, kun diabetekseen kuollut täytetty leijona olisi potkaistu alas museon portaita ja se olisi jäänyt puoliväliin siinäkin hommassa. Esiosa Mufasa: Leijonakuningas näyttää pitkälti samalta mutta tuntuu hyvältä. Teknologia on parantunut ehkä. Uskon, mutta en vanno, että kasvot ovat eläväisempiä ja että leffa on hitusen rehellisemmin animaatio (eikä "näytelty versio"). Olennaista on se, että uutuus ei pilaamalla pilaa persoonallisen piirretyn (1994) kohtauksia.

Kehyskertomuksessa Rafiki-apina tarinoi Mufasan nuoruudesta Simban pennulle. Siksi juorut rinnastivat tämän Kummisetä kakkoseen, mikä on hyvä puheenaihe toisesta syystä. Piirretty oli lahja monarkialle: James Earl Jonesin ääni hehkui lempeyttä ja auktoriteettia, kun Mufasa jyrisi Simballe, että kaikki, mitä valo koskettaa, tulee olemaan sinun vain koska olet v**** kuningas. Esiosa näyttää, kuinka Mufasa nousee valtaan. Nousee? Järjestääkö hän seepran irtopään kirahvin sänkyyn selventääkseen, miten luonnonlait toimivat? Ilmeisesti kun Mufasa vertasi taivaan tähtiä menneisiin kuninkaisiin, hän viittasi arkisempiin oppi-isiin; ehkä maikkaan tyyliin Walter White.

Lupasin itselleni, etten nipota. Tarinalla ei ole väliä, jos tunnelataus toimii: ei yleensäkään eikä varsinkaan näissä teknologiademoissa, jotka voivat pedata parempaa. Luontevin vaihe on alku, jossa tragedian kohdannut nuori Mufasa adoptoidaan toiseen klaaniin. Yksi jäsenistä on tuleva roisto Scar, joka esitellään tavallisena sympaattisena pentuna, joka ilahtuu velipuolesta. Kun myös asiaan liittyvä laulu toimii, tahdoin puolustaa leffaa jatkossa, vaikka kerronta on paikoin kankeaa.

Mads Mikkelsenin ääninäyttelemä Ruokolahden albiino hyökkää Afrikkaan pilaamaan elämän kiertokulun ahneudella ja psykopatialla. Se johtaa loputtomaan takaa-ajoon, jonka aikana leffa loksauttaa tutut asiat kohdilleen kuin sijoiltaan menneen olkapään. Käsikirjoitus on roskaa, mutta se on epäsuora kehu. Dramaattisella ja söötillä kuvakerronnalla leffa ansaitsee luvan käyttää alkuperäistä kauniin toteavaista ulinaa, kun Mufasa telakoituu kohtalonsa ja kamujensa kanssa. Ottaisin toisenkin tällaisen, kun joku vain oppisi siistimään näistä 30 minuuttia tyhjäkäyntiä. Musikaalin tehtävä on tiivistää.

Yksinkertaistettuna Scarin kataluuden perustelu on vaikeaa, joten kun ideat on mainittu, leffa kokeilee hohhailla, jos ideat vaikka kypsyisivät. Samaan aikaan poukkoilemme takaisin nykyhetkeen ilman syytä. Nostan hattua sille, että kehyskertomus tekee Timonista ja Pumbaasta selkeitä vastineita studiopomoille, jotka pilaavat leffat typerillä ehdotuksilla tyyliin "mukaan on saatava Timon ja Pumbaa". He mm. yrittävät esittää laulun nimeltä "Hakuna Mufasa", mikä tarkoittaa "ei Mufasaa" tai "ei kuningasta".

Tahdoin nähdä tämän, koska tämä on teknisesti lähin vastine Avatareille ennen kolmosta. Avatareja harvoin kiitellään kerronnasta, mutta on sauma huomauttaa, että kun Avatar 2 pysähtyi kertomaan pojasta ja valaasta, leffa oli selvästi kiinnostavimmassa mestassa, kun taas nämä Mufasat ja muut ovat 90% ajasta matkalla sinne.

Mufasa on myös: (kamalan) ohjaajan vaihtanut (siedettävä) alkuperäismusikaali, josta on tarjolla (miellyttävä) 3D-versio ja jossa ei ole (aikansa eläneitä) ihmishahmoja. Jos yksi kohta olisi mennyt väärin, olisin skipannut tämän, mutta hyvä näin. Lahjomaton takapuoleni puutui, mutta lahjomattomat silmäni vuotivat. Viimeksi kävi päinvastoin, joten hakuna matata, kuten Kilpinen sanoi Pampulalle.