Hyvät naiset ja herrat, suoratoistoajan uusin innovaatio: yksi vuoden 2022 parhaista elokuvista on Netflixin panttivanki.

Leffa on Netflixissä ja vain siellä, mutta Netflixin hakutoiminto ei löydä sitä. Leffaa ei saa Oma lista -välilehdelle eikä keskeneräisten ohjelmien luetteloon. JustWatch-sivuston mukaan leffa on ollut Suomen Netflixissä pitkään, mutta vasta kun klikkasin samaa linkkiä neljännen kerran, se oli siellä oikeasti...

Tilanteen selittää ehkä se, ettei suomenkielistä tekstitystä jakseta askarrella.


RRR on historiallinen draama siinä mielessä, että brittien siirtomaavaltaa vastustaa muutama historiallinen intialainen. Jos Simo Häyhästä tehtäisiin Sisun kaltainen mutta 10-100 kertaa pontevampi leffa, se olisi vastaava historiallinen draama. Jos ristiinnaulittu Jeesus laulaisi "always look on the bright side of life" ilman sarkasmia, se olisi vastaava historiallinen draama. Jos Marvelin Thor vaikuttaisi aidosti ymmärtävän supervoimansa ja niiden merkityksen ja ponnistelevan saavuttaakseen potentiaalinsa sen sijaan, että hän virnistelee sarkastisesti huijauskoodi päällä, sekin olisi historiallista draamaa tyyliin RRR.

Hörähdin heti, kun intialaiset myivät vahingossa lapsensa saatanallisille briteille. Nyt kelpaa kohtaus, jossa ääri-intialainen painii tiikerin kanssa todistaen, ettei intialaisille ryppyillä. Se nähdään, mutta ensin leffa esittää, että kun noin 100 000 intialaista protestoi, yksi brittejä palveleva heikäläinen hyppää sekaan bo-jo-joing-tyyliin mätkiäkseen maanmiehiä kepillä yksinään. Se ei ole hänelle helppoa: hän hikoilee ja ottaa osumaa. Roisto simppelisti ymmärtää yliluonnollisen fyysisen potentiaalinsa (jota ei selitetä) ja tekee nopeita, vaistonvaraisia ja sisäisen logiikan mukaisia päätöksiä, kuten sankari tekee tiikerijahdissa. Panokset on asetettu.

Eli: äijä yrittää pelastaa tytön psykopaatti-imperiumilta, jonka salainen ase on toinen äijä. Mainoksista päätellen on lupa kertoa, että äijät onnistuvat ystävystymään. Kun sivullinen kaipaa apua, äijät ovat huomattavan pitkän matkan päässä toisistaan. He eivät ole tavanneet. He tunnistavat äijäilyn tarpeen, joten he näyttävät toisilleen peukkua ja toimivat synkronisoidusti. Nyt sitten ollaan kavereita eli tanssitaan yhdessä ja ajetaan mopolla kädet kaverin lantioilla, mutta ei vahingossakaan keskustella konfliktista, jonka vastakkaisilla puolilla Roomeo ja Alfa Romeo ovat. Pölyä meni keuhkoon kun nauroin.

Leffa ei ole sarkastinen länsimaisittain, mutta itsetietoisuutta ohjaaja on tarvinnut. Vain animaatioeläimistä näkee, ettei tämä ole 300 miljoonan dollarin tuotanto, ja sanon 300 enkä 200, koska monien Hollywoodin "keskibudjetin" elokuvien elukat ovat kamalia. RRR on erinomaisen taitava luomaan painoa painottomille ideoille kuten elukoille ja eritoten vaijeritempuille. Leffa tietää osaavansa, joten kun "supersankarien normipäivä" on editoitu terävästi ja katsojan sielu uskoo, fysiikan lait rikotaan hullummin, jotta olisi haastetta. Makeilukohtaukset kuten poseeraaminen hidastetusti tulikiekuroiden edessä tulevat vielä erikseen.

Melodramaattisen tyylin tuoreus riippuu osittain siitä, miten usein vilkaisemme Hollywoodin ulkopuolelle, mutta kuvakerronnaltaan leffa on mestariteos. Mieleeni muistuu usein Shakespeare-modernisointi Coriolanus (2011), kun väkevä ihmissuhde kaipaisi vielä vähän Shakespearen sylkeä. RRR:n suusanallinen anti on kaikkea paitsi Shakespearea, kun leffa on dubattu telugusta hindiksi ja länsimainen tekstitys hukkaa osan sisällöstä kuten aina, mutta silti kahden hölmön partasuun konfliktissa on samaa pärinää kuin Shakespearen kolleissa, jotka sanailevat rakastavansa toistensa vihaamista enemmän kuin naisia. Intialaisilla on enemmän testosteronia kuin länsimaalaisilla, mikä näkyy tiettyinä yhteiskunnallisina ongelmina ja sävykkäämpänä taiteena testosteronista.

Liikutuin useista kohtauksista samaan aikaan kun nauroin niille. On vaivatonta kunnioittaa eläväisten hahmojen mielipahaa ja intoilla heidän sisustaan, vaikka leffa tuntuisi samalla satiirilta ekstroverteista, joilla vaikuttaa aina olevan kova meno päällä: miksi pysähtyä koskaan ajattelemaan mitään, kun vaistonvarainen toiminta on näin kaunista? Puolivälissä funtsin, että kolme tuntia on aina liikaa, mutta jännitteet ja sisäinen logiikka pysyvät kasassa ja toiminta on kekseliästä loppuun saakka.