Sehän lupaa jotain, kun leffa tiivistää olennaisen 10 minuuttiin. Itsetietoinen hoitsu ja innokas tiedemies saattavat sekstailla, mutta ensin he aikovat ratkaista lapsettomuuden pyörittämällä spermaa ja munasoluja koeputkissa ja tunkemalla ne takaisin. Tarkempaa tietoa posotetaan jo, kun he anovat apua vanhalta kirurgilta, joka listaa tieteen klassiset vastustajat, joita nuorukaiset pitävät vähäisempinä voimina kuin tulevia onnellisia äitejä. Ping! Pang! Pong! Lopputekstit ja kahville?

Seuraavat 10 minuuttia. Asioita testataan. Mainittu tiedemies on perheellinen sonni, mutta naispäähenkilöön iski silmänsä toinenkin ukko, joten ruudun ulkopuolella köyritään, ja siinä taisi olla tällaisista aina löytyvä sympaattisen ironinen kiima. "Uhkaavasti" nainen tykkää käydä kirkossa, ja vastarannan kiiskeiltä lohkeavat ensimmäiset epäreilut Frankenstein-vertaukset, mutta myös toiveikas asiakas nähdään, joten edelliset 10 minuuttia eivät puijanneet. Tsäbädäbä.

Loppu laahaa. Sehän varmasti auttaa samaistumaan lapsia toivoviin, kun tavoite on selkeä ja jalo, mutta se ei etene.

Tositarina keinohedelmöityksen keksimisestä alkaa 60-luvulta ja etenee 70-luvun loppupuolelle. Nämä kiehtovat vuosikymmenet ovat niin loppuunkaluttuja, että toisto alkaa käydä provosoivaksi. Kun 60-luvun brittiänkyrä myöntää aborttien olevan laillisia, vaikkei hän niistä tykkää, se on edistyksellisempi hetki kuin Yhdysvaltain nykytilanne. Myös mm. iranilaisilla saattaa olla sanottavaa siitä, onko suotavampaa kommentoida 60-lukua nykyaivoilla vai retrohenkisesti.

Toki olisi haastavaa laittaa historiallisten hahmojen suuhun vaihtoehtoisia ajatuksia, tyyliin: onko varmasti vaivan arvoista keksiä, miten planeetalle taiotaan lisää kaikesta uudesta uikuttavia mulkvisteja, jos tulokkailla on virallisesti evoluution umpikujien geenit?

Se toimii, kun leffa alkaa vakiintua hoitsun henkilökuvaksi. Hänestä tulee embryologi tai jotain hienoa. Ristiriitaisesti hän puolustaa naisten oikeutta päättää, kunhan kyse on koeputkilapsista eikä abortista, joten varhaisessa vaiheessa hän on törmäyskurssilla kaikkien kanssa. Mielipiteet kytkeytyvät hänen kasvatukseensa ja terveydentilaansa loogisesti. Parikymppinen Thomasin McKenzie vetää roolin napakasti. Tyypillisesti visio ei kuitenkaan riitä siihen, että tarina tarinan sisällä rajattaisiin, vaan kaikki pitää käydä läpi kuin juopon muusikon elämäkerrassa. Itämisen sijaan useampi jyvä ruiskahtaa reisille.

Joy (2024) on ok tv-elokuva. Isosta asiasta puhutaan. On tunteita. Tv-leffan määritelmä on hämärtynyt, mutta yksinkertaisesti: tästä ei voi leikata traileria, joka myisi lipun katsojalle, joka on juuri nähnyt trailerit oikeille elokuville Joy (2015), Tanskalainen tyttö (2015) ja Hysteria (2011), jotka kertovat mopista, sukupuolenkorjauksesta ja lääketieteellisestä dildosta. Mutku... Entä jos traileri heittäisi sanan "triumphant" siihen päälle, kun nauravat naiset juoksevat rannalla, mikä algoritmin mukaan on elämänmakuisin kohtaus koskaan? Ja Bill Nighyn kiintiöröhkäisy voitaisiin editoida perään muistuttamaan, että elokuvien huumorintaju on vain vähän vaisumpaa kuin oikeilla ihmisillä? Ei voi.

Ala on rappiolla toisin kuin 10 vuotta sitten. Aikamme suurimman auktoriteetin Rotten Tomatoesin mukaan Joy (2024) on mainituista leffoista "tuorein". Miksi? Koska mitään ei erikseen tyritä esim. persoonallisuudella? Leffat eivät ole leipää eivätkä tomaatteja. Epätoivoisena harkitsen taktiikan muutosta eli "mätiin" leffoihin keskittymistä.