Vuoden 2008 kauneimmassa rakkaustarinassa torakan kanssa hengaileva jätepuristin ihastuu virtaviivaiseen luotainrobottiin ensisilmäyksellä kuin kerskakulutusyhteiskunnan hehtaariahterinörtti uusimpaan iPodiin. Kaunista tässä on se, ettei jätepuristin himoitse luotaimen muotoja, ominaisuuksia, virtapistoketta tai mitään maallista, mikä voi kadota ja kuihduttaa tunteetkin. Jätepuristin tahtoo ihan vain jonkun, jota pitää kädestä kaatopaikalla, auringon laskiessa saasteiden sävyttämään horisonttiin. Viimeinen toimiva WALL-E (Waste Allocation Load Lifter - Earth-class) on alkanut kärsiä tällaisesta viasta pikku hiljaa, katsoessaan siirappisia musikaaleja ja siivotessaan yksin ihmiskunnan täydellisesti tuhoamaa ja hylkäämää maapalloa jo vuosisatojen ajan.

EVA (Extraterrestrial Vegetation Evaluator) omaa siinä mielessä femiinisen tekoälyn, ettei hän tarvitse satoja vuosia kehittyäkseen jäykästä suorittajasta tunteelliseksi rakastajaksi. Tästä huolimatta tämä militaristisen tehokas luotain aikoo tehdä sen, mitä hänet on lähetetty maapallolle tekemään. WALL-E on valmis joustamaan omasta ohjelmastaan ja seuraamaan armastaan vaikka tähtien taa. Jossain avaruudessa ajelehtii ihmiskunnan uusi koti, jättiläismäinen alus, jossa maapallon siivousta on vartottu jo 700 vuotta. Siellä robotit pitävät huolta isännistään ja emännistään, joista elämäntavat ja kenties jo evoluutiokin ovat tehneet Jabba the Huttin karismalla siunattuja säkkituoleja. Plösöt ovat irtaantuneet todellisuudesta: ne vain löhöävät leijuvissa pyörätuoleissaan, tietokonenäyttöjä tuijotellen. WALL-E ja EVA tuliaisineen suistavat täysautomatisoidun yhteiskunnan raiteiltaan.

WALL-E on sellainen elokuva, jonka Charlie Chaplin olisi ohjannut heti Kaupungin Valojen jälkeen, jos hän olisi tempaantunut aikakoneella nykyaikaan, innostunut yhteiskuntakriittisestä tieteiskirjallisuudesta ja päässyt töihin Pixarille, jossa kukaan ei kertonut hänelle, että elokuvissa on nykyään puhettakin. Häh? Otetaan uusiksi: WALL-E on varhaisten mykkien romanttisten komedioiden robottiversio, jossa on ironiaa ja mustaa huumoria kuin RoboCopissa ikään (määrällisesti, ei tyylillisesti). Toki kaikki robotit puhuvat R2-D2:n lanseeraamaa robottikieltä ja ihmishahmot selvää suomea/englantia, mutta ei dialogia niin paljon ole, etteikö samaa määrää olisi voinut esittää mykkäleffatyyliin tekstiruuduissa. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat.

Onko Pixarilla ja ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Stantonilla asiaa kuin Al Gorella, tai Karpolla parhaina päivinään? Ei oikeastaan. Äärimmäisen kyyninen tulevaisuudenvisio (maapallon ainoa elämänmuoto on jätteillä elävä ötökkä) toimittaa lavasteen virkaa siksi, että siihen verrattuna jopa se torakka tuntuu symppikseltä. Kun yhtä äärimmäisellä tavalla naiivit, siis ihan rehellisesti ällösöpöt päähenkilöt piipittävät ja surisevat toisiinsa rakastuessaan tällaisissä kehyksissä (Waaii! Ieevaa!), loppuvat arvostelijalta sanat kesken. Mihin tätä vertaisi, oikeasti? Mielessä käyvät paitsi mainitut teokset, myös E.T., A.I. Tekoäly, Teletapit ja vanhat tieteisleffat ja Disneyn piirrosklassikot Pinokkiosta prinsessasatuihin, mutta kuitenkin WALL-E on ihan oma, ainutlaatuinen juttunsa.

Pixarin Rottatouille oli ensimmäinen tietokoneanimaatio, jota ei mielestäni voi toteuttaa muilla tekniikoilla: leffa on julmetun kaunis, vaikka puolet tapahtumista sijoittuu pariin arkiseen huoneeseen. WALL-E on sitten se toinen. On hankala kuvitella, että edes WALL-E:n käsikirjoitus on mistään kotoisin, sillä leffassa on hyvin vähän mitään fiksua, koskettavaa tai hauskaa, mikä ei olisi fiksua, koskettavaa ja/tai hauskaa vain siksi, miten täyteläisen osuvalta asiat näyttävät ja kuulostavat. On mahdotonta selittää näppäimistön hieroglyfeillä, minkä vuoksi peltipurkit tuntuvat rakastavan toisiaan noin ensisilmäyksestä lähtien, tai miksi mm. robottien tanssikohtaus on niin kaunis, että näkökenttä sumenee ja kravatti kastuu.

Pitäisin kriitikon pääasiallisena velvollisuutena viiden tähden myöntämistä ja sen huomauttamista, ettei edes Yön Ritari ole saanut tänä vuonna osakseen sellaista ylistystä, kuin WALL-E. Entisenä patoutuneena Pixar-vihaajana olen helpottunut, että ymmärsin antaa firmalle anteeksi jo keväällä.