Työnimeä Drive-Away Dykes käyttänyt tuhma roskakomedia alkaa kiehtoa, kun ohjaaja on toinen Coenin veljeksistä ja kirjoittaja hänen lesbovaimonsa. En sano, että katsoisin mieluummin heidän tarinansa kuin tarinan heiltä, sillä heidän tarinansa olisi elokuvista kertova elokuva: Ethan Coenin "epäperinteinen" vaimo Tricia Cooke on veljesten pitkäaikainen editori. Pariskunnan panovitsit hymyilyttävät, koska makuni on huono, mutta samalla on hauskaa pohtia, onko Coenien legendan salaisuus se toinen veli.

Typerien rikollisten laukku päätyy kahden lesbon vuokraamaan autoon. Geraldine Viswanathan on varautunut Marian ja Margaret Qualley on ääriteksasilainen Jamie. He ovat vain ystäviä. Kevytkenkäinen Jamie tyrii parisuhteensa, joten maisemanvaihdoksen nimissä hän päättää tehdä Marianin suunnittelemasta kuivasta reissusta kostean. Kun he sitten mm. pussailevat urheilujoukkueen kanssa, mieskatsojat pitävät kohtausta keskitasoa hillitympänä, mutta saattaa se satiiriakin olla.

Rötösjuonen panokset määritellään ulisevan Pedro Pascalin itseparodialla. Yhtä pikaisesti Matt Damon (Mät Deimön!) näyttelee lähes kirjaimellista poliittista kyrpää. Roisto Colman Domingo on kiva yllätyksettömästi, joten luokittelen hänet ostetuksi karismaksi. Likaiset hommat jäävät rivikonnille, joiden nahistelu rinnastuu löyhästi päähenkilöiden sanailuun. Lisätiedot menisivät heti rautalangan puolelle.

Ok, olet lesbo tai vaikka aseksuaali? On kivaa fantasioida, että kun menet ravintolaan mölöttämään reteästi, että minähän aseksuaali en muuten ikinä pane ketään, kaikki ovat vaiti silkasta kunnioituksesta, jolloin et siis itsekään puolustaudu tai mitään sellaista; näin sä vain vedät. Jos et oikeasti sanoisi mitään, mölöttäjän hiljainen kaveri tuo fantasiaan täyteläisyyttä. Loppu. Tekijät ovat kuusikymppisiä, joten tämä vitsi on itsetietoinen ja itseironinen. Se välittyy, että joku tahtoi tehdä tämän.

Leffojen pitäisi kestää 80 minuuttia. Tämä kestää käytännössä 78, josta poistaisin 8, koska myös Marian tietää olevansa lesbo. Jos motivoituneen maanikon pitää vaivalla vietellä jäykkis panemisen saloihin, sekin simppeli päiväuni toimii sekä ottajan että antajan näkökulmasta. Nyt kyse on vain lievästä rentoutumisen tarpeesta, joten huumehipin kaleidoskooppisiirtymät ja lyhyet takaumat seksuaalisesta heräämisestä eivät symboloi mitään järin relevanttia mielestäni. Rikosjuoni on pitkitetty sketsi, joka ei ehdi montaa sekuntia laahata.

Tätä ei pidä sekoittaa leffaan Love Lies Bleeding. Sekin on koominen lesbotrilleri, mutta se on myös nuoren ohjaajan omintakeinen pärinä ja vuoden harvoja hyviä elokuvia (arvostelu). Drive-Away Dolls maistuu veteraaniohjaajan vapaapäivältä tai varmasti dementialta, jos uskot Menetetyn maan olevan mestariteos. Itse tykkäisin, jos mieleenpainuvalla tavalla provosoivan typerä hahmo Anton Chigurh olisi tämän leffan roisto. Sellainen silaus tästä uupuu. Leffa on lähempänä Kevin Smithin höpötyksiä kuin Fargoa, mutta katson Smithiä, joten katson Coenin & Cooken koko lesbotrilogian. Hölmöiksi he ja Smith näitä itsekin kuvailevat.