Uusia hittejä odotellessa: Neuvostoliiton ohjus putosi Lappiin 1984. Kansainvälistä lehdistöäkin kiinnosti, miksi Suomessa muka tapahtuu jotakin, joten on loogista aloittaa tunkkaisesti ikään kuin kyseessä olisi normaali kotimainen elokuva. On Hannu-Pekka Björkman ja kaikki. Siinä olisi manifestin makua, jos Björkman räjähtäisi ilmaan ennen alkutekstejä, mutta lienee laillista pultata mukaan myös Tommi Korpela.

Kun juntit kyykkyhyppelevät kemuissa iskelmän tahtiin, elämä hymyilee, vaikka pappa jo pelkää itänaapuria. Isänmaa on nyt tunnistettu. Muut musiikkivalinnat maistuvat varsinaisen päähenkilön laajentuvalta tajunnalta. Hän on Oona Airolan näyttelemä yksinhuoltajaäiti ja entinen hepparunotyttö, joka tunkee puoliväkisin töihin Björkmanin sanomalehteen kuitatakseen velkansa. Kun ohjus putoaa, tämä allekirjoittanutta vain hieman uskottavampi journalisti alkaa kehittyä. Pian hän siteeraa 80-luvun Wikipediaa eli kirjastoa, yrittäessään nuuskia esiin skuupin, jota hotellien hämäriin ravintoloihin pesiytyneet setämiehet vähättelevät.

Into jossain määrin tarttuu, kun Airola yrittää myydä ydinsodan munkkipossua kiinnostavampana aiheena Björkmanille. Puolivälin lähestyessä "ohjus" tuntuu kuitenkin viittaavan ensisijaisesti kikkeleihin, joilla maailmaa hallitaan väkisin. Päähenkilöä tytötellään, ja olisi kotitöitä tarjolla, vaikka "journalismipalkinto häämöttää" kuvainnollisesti. Täydellinen sankari hän ei ole. Suurvaltapolitiikka on tälle luonnostaan hiljaiselle Suomi-neidolle sijaispuuhaa, jota hän kommentoi mieluummin kuin epäonnista yksityiselämäänsä, joka peilaa sitä...

Tuossa oli paljon. Pidän "paljosta": myös farssin ja vakavuuden yhdistelystä. Pidin Airolasta varsinkin avainkohtauksissa, vaikka on vaihe, jossa vertasin päähenkilöä ja hänen uutta poikaystäväänsä vanhojen Suomi- ja Disney-filmien koristeisiin, jotka imuttelevat samalla kun joku Björkman tai seitsemän kääpiötä vastaavat persoonallisuudesta.

Kokonaisuuden avautuessa selkenevät myös tasapaino-ongelmat. Yksinkertaistettuna se voi kuulua visioon, jos päähenkilö tykkää höpöttää epäolennaisesta, mutta se on jo epämääräistä, jos sitä vähemmän olennaista teemaa tuetaan myös kohtauksilla, joissa hän ei esiinny. Eri tavalla yksinkertaistettuna leffa yhdistää historiallisen ja syvästi henkilökohtaisen tarinan, mutta idea toimii paremmin teemallisesti kuin teknisesti. On liikaa keskenkasvuisia sivuhahmoja ja turhan pitkiä välejä ideoiden mainitsemisen ja niiden edistymisen välillä. Leffa saisi ottaa lisää vastuuta päähenkilön avaamisesta silloin kun hän ei halua avautua.

Setämiehet myös esineellistävät naiset. Kun naisohjaaja menee taas saunaan miehiä tirkistelemään, onko se viittaus Hyvien herrojen tapaan tehdä politiikkaa, ironinen tai ulkoelokuvallinen kosto, silkkaa rönsyilyä vai muuta? Yksi kohtaus vihjaa, että päättäjien saunaan voi "soluttautua", mutta sekin on väärä signaali, että tämä olisi etsivätarina, jossa sellaisella on väliä.

Oletusarvosanani Oscar-palkituille moderneille mestariteoksille on kolmonen. Tämä on lähellä sitä, koska koin pääpiirtein jopa ymmärtäväni, miksi joku tahtoi tehdä tämän. Haetut sävyt ovat edustettuina eli on hassua tilannekomediaa, ajoittain pätevää dialogia ja monensävyistä mielipahaa, joten lakkasin fantasioimasta kuluneiden näyttelijöiden posauttelusta ja vaadin lähinnä fokusta.