Teoriassa tästä löytyy yksi M. Night Shyamalanin isoista käänteistä, mutta vain jos trailerit ja arvostelut ovat kokematta, joten autuaita ovat kanavasurffarit? Käänteen synonyymi on nyt perusidea. Jos trailerit panttaisivat sitä, panttaisin mukana; muikistellen kuin DiCaprio Django Unchained -meemissä. On kuitenkin fiksuakin ilmaista, että kyse on "käänteen jälkeisestä ajasta".

Trap kertoo isästä ja teinityttärestä, jotka osallistuvat ruuhkaiseen pop-konserttiin. Tytär on täpinöissään. Mies on lempeän itseironinen nolo faija. Konsertin alussa mies saa vihiä poliisioperaatiosta, jolla pyritään vangitsemaan konserttiin osallistuva sarjamurhaaja The Butcher. Kuten jo tiedät, toivottavasti: faija on se murhaaja. Vaikket tietäisi, leffa vahvistaa hänen juonivan jotakin, ja pian perusidea lyödään pöytään jokseenkin meemimäisesti muikistellen.

Onko muikistelu hyvästä? Mieleeni palasi alussa edellinen Scream, joka piti homman suhteellisen terävänä ollakseen kuudes osa, kunnes roisto paljastui möliseväksi sketsihahmoksi, mikä on olevinaan Screamien perinne. Trapin itsetietoisen muikistelun sinänsä perustelee se, ettei yllätyskäänteiden jälkeistä aikaa yleensä kannata kommentoida. Niiden arvo ei ole täyteläisyydessä vaan katsojan äkisti orgasmoivassa mielikuvituksessa, eikä asiaa muuta se, vaikka alku olisi kiva katsoa uudestaan vihjeitä bongaten. Kuudes aisti tuskin olisi jännittävämpi, jos vartin sisällä Casperiksi paljastunut Bruce Willis ehtisi häätää kartanosta kolme tuhmaa kummitusta.

Vaihtelua on jo se, kun leffa saa meidät tarkkailemaan normaalia konserttia pakotietä etsivän roiston silmin, vaikkei se ole hienovaraista, eikä sen ole tarkoitus olla sitä. Jos tahdot kohtauksen, jossa murhaaja höhöttää sivulliselle, että toinen meistä varmaan on murhaaja, niin leffa jopa pistää pahemmaksi.

Onnekkaasti pääosapoika Josh Hartnett on näätä, jonka nuutuneeseen lepäävään ilmeeseen kuuluu mieto virne, joka voi symboloida hyvää tai pahaa. Kun leffa tahtoo sen olevan vitsi, että Hartnett on se, jota puusilmäiset kytät etsivät, vaikka neiti Marple yrittää tsempata kyttiä, vitsi on selvä, joten siinä mielessä visio on hallitumpi kuin mainitulla Screamilla, jonka otin liian vakavasti. Shyamalanin huumorintajun laadun ja hänen muiden tavoitteidensa järkevyyden saa silti kyseenalaistaa. "Purkkaviritelmä" on ruma sana sille, kun Shyamalan ei noudata kaavaa, ja vaikka tykkäisimme asenteesta, Shyamalanin kannattaisi muistaa tasapaino, eli mm. esitellä kukin teema ja hahmo ajoissa.

Ei tarvitse veikata, naurattaako herraa se, että leffa toimii mainoksena hänen pop-tähti-tyttärelleen Saleka Night Shyamalanille, kun herra käy itse ruudulla muikistelemassa popparin avustajana. Siitäkin huolimatta koin virnisteleväni Shyamalanin kanssa. Satunnaista poppia voisi olla vähemmän, mutta yleisesti leffan valinnat ovat luovia, kun huomioidaan, että tämä on sarjamurhatrilleri, joka pysyy käynnissä ja löytää jännitteitä, vaikka väkivaltaa on minimaalisesti tällaisten standardeilla. Mitään olennaista tuskin menetettäisiin, jos leffa olisi vielä miedompi, joten anteliain ajatukseni on se, että mietous tukee sekä satiirimaista että empaattista puolta, kun kyse on hyväuskoisista lampaista ja vieressä myhäilevästä pedosta.