Frankensteinin morsian eli 5 sekuntia ennen kuin idea sensuroitiin paniikissa. Tim Burtonin kolmesta virallisesta ruumismorsiamesta (en laske mukaan tikattua Kissanaista enkä koiraan tikattua irtopäätä) jokainen jahtaa sulhastaan, sulhasten reaktioiden vaihdellessa hädästä piittaamattomuuteen, joten Burton ei myönnä mitään. Mätä nakki on pienempi tabu? On mm. Warm Bodies ja Disneyn tv-elokuva Zombies, ja nyt on Lisa Frankenstein, jossa teinityttö tuunaa zombiesta poikaystävän. Mikä ihmisiä vaivaa? Mitä vikaa on demoneissa? Ne ovat yhtä saatanallisia mutta fyysisesti terveitä ja syyntakeisia.

Lisaa vaivaa muisto kirvesmurhaajasta, joka vei häneltä äidin. Hän hengailee hautausmaalla haaveillen 1800-luvun pojasta, mikä on päiväuni: hän ei ole haudanryöstäjä. Hän silmäilee eläviäkin. Hänellä ei ole aitoa yhteyttä yhteiskuntaan, mutta se ei ole tarkoituksellista. Hän on sarkastinen muttei tunnekylmä. Ehkä aivosumu on kuvaava sana. Näillä ristiriidoilla pelatessaan leffa on vakuuttava tyyliharjoitelma: Lisan näyttelijä Kathryn Newton osaa elää hetkessä aistikkaasti, vaikka Lisa eläisi puoliksi päässään. En koe viittaavani Lisan toisinaan käyttämään poskipunaan satuillessani, että Newton osaa näytellä muutokset pintaverenkierron aktiivisuudessa.

Salama iskee. Zombie nousee. Zombie ei ole mielikuvitusta, mutta se toimii pitkään huutosakkilaisena, joka inspiroi Lisaa olemaan reteämpi ns. tosielämässä. Asialla on varjopuolia: ihmisillä on muunkinlaisia päiväunia, joiden ei ole tarkoitus toteutua, ja nyt päästiin vauhtiin. Lisan ja äitipuolen välit ovat tulehtuneet, Lisan siskopuoli on hyväntahtoinen mutta Lisan vastakohta ja hömelö isä on tuuliajolla. Zombie kaipailee puuttuvia ruumiinosia ja toimii ominkin päin.

Leffa on persoonallisen tai oikeastaan mutkattoman amoraalinen. Jos harrastat esim. sormipyssyjä katsoessasi tv:stä eduskunnan kyselytuntia, sitä ei tarvitse selittää, missä mielessä oikean ja väärän käsitteet voivat olla selkeitä, vaikka niistä joustaisi fantasioidessaan. Toinen vertaukseni on Alice Cooper. Tämän leffan tavoin 80-luvun kauhurokkari romantisoi myrkylliset suhteet ja murhat, mutta paino on sanalla romantisoi: esimerkiksi biisiin "He's Back (The Man Behind the Mask)" tiivistyy se, kuinka puukkoleffa on parhaimmillaan, kun teinit säikkyvät sitä käsi kädessä. Ymmärtääkseni Cooper on hömppäsetä kuten Lordi ja "Weird Al" Yankovic, eikä Lisa pure pahempaa.

Mutta. Cooperin "Teenage Frankenstein" (1986) saattaa olla edellinen kerta, kun Frank' oli relevantti teineille. 80-luvulle sijoittuva leffa mässäilee perustason kasarinostalgialla (tukkaa, värejä), minkä lisäksi se viittaa vielä vanhempiin leffoihin, mikä liittyy vain teoriassa zombien antiikkisuuteen. Zombien on selvästi tarkoitus näyttää nuorelta Johnny Deppiltä. Jos veikkaan, ettei Depp ole relevantti nykyteineille, joku 30-vuotias mölisee "Jack Sparrow, jou".

Leffa käskee muistaa, joten muistetaan lajityypin klassikoiden isommat ideat ja aukottomammat suhteet. Kulttikynäilijä Diablo Codyn dialogin suhteellinen yritteliäisyys ja särmikkyys huvittaa, jos kevyen vaiheen jälkeen lausutaan jotakin reteää, mutta fuck me gently with a chainsaw, jos muistan jonkun Heathersin. Tyyli ja asenne tekevät leffasta helppoa katsottavaa. "Vain hengaillessani" en nipottanut esim. raukeasta rytmistä, mutta pölyn laskeuduttua ideaalisesta ajankäytöstä voidaan keskustella.

Dammit, Janet, sanoo Lisa, kun äitipuoli Janet yllättää hänet. Teinit: mlööö. Aikuiset: where's a ring to prove that you're no joker? There's three ways that a movie can go. That's good, bad or mediocre.