Tämä olisi pitänyt kokea kankaalta. Näillä on oma myskinsä. Nämä ovat Hamekyttä Martin Lawrencen tarkoitus. Jos lopetit lelumainosten pallivitsikoordinaattori Michael Bayn seuraamisen näiden (1-2) jälkeen, uskot hänen olevan ohjaajien Ice Cube, tms. Ehkä odotin kansan päättävän Will Smithin kohtalon. Katsoin Emancipationin Oscar-läpsyn jälkeen, mutta draamat ja suosio ovat eri asioita. Ride or Die on hitti, joten se siitä. Smithiä läpsitään tässä, joten nyökkäys ja eteenpäin. Mielenhäiriöt ovat ominaisuus, kun uhrien määrä on lähempänä tasoa Smith ja Gibson kuin Weinstein ja Cosby.

Moni toimintajannu on lunastuskunnossa 30 vuoden jälkeen. Töhöttävä ja hetkessä elävä Ride or Die onnistuu kommentoimaan asiaa ilman väkinäisyyttä, vaikkei fokus riitä varsinaiseen tarinankerrontaan. Lawrencen hahmo esitellään uudelleen pakkomielteisenä herkkuperseenä, mikä johtaa sydänkohtaukseen. Se ei ole vitsi, mutta se ei pilaa rentoa tunnelmaa, koska se on tapa aloittaa dramaattisesti hyvin typerän keski-iän kriisin käsittely. Leffa on taidetta? Kaikki ovat, mutta sydänkohtauksen uusiutumisen kommentoimisesta lipsutaan kauemmas, kunnes leffa joko unohtaa asian tai kettuilee meille, jotka yhä välitämme.

Lawrence näyttäytyy idioottimaisena sketsihahmona viimeistään sydänkohtauksen jälkeen. Hän uskoo kuolemattomuuteensa, joten hän himoitsee namuja ammuskellessaankin. Smith tapaa edustaa juonihaarniskoihin uskovia suorittajamiehiä, mutta nyt hahmo on selvästi huolissaan kaverista, joka parodioi asennetta. Sketsin ankkuroi todellisuuteen sekin, jos mässäilet leffan aikana, vaikka sinulla oli ikää katsoa ykkönen. Köh, närästystä?

Juoni tulee hienouden tielle. Sankarikyttien edesmennyttä esimiestä syytetään korruptiosta. Katsoja tietää, että kaiken takana on normaali perheenisä Euphoria-sarjasta eli etova psykopaatti. Nimenomaan Euphoriasta johtuen uskoin, että muovinen nilkki nauttii ilkeilystä, mutta totuus on lähempänä sitä, että pahis on kylmäverinen ja tehokas. Hän rutiinilla vierittää juoniensa syyn muiden roistojen tai tosiaan kyttien niskoille. Smithin hahmon yllätyspoika kolmannesta osasta on linnakundi, joka kytkeytyy juoneen jokseenkin loogisesti, mutta voisiko Lawrence taas pieraista itsensä hengiltä?

On lisää viittauksia aiempiin osiin, oletettavasti. En harmittele, että muistan lähinnä hömpän, kun en aio muistaa paljoa tästäkään. Useat kohtaukset toimivat, koska Smith & Lawrence ja ohjaajapari El Arbi & Fallah (osat 3-4) vaikuttavat välittävän. Helikopterikohtauksen aikana pohdiskelin fysiikan lakeja, mutta jos ohjaajat yrittävät peitellä ymmärrystään tai budjettia kamera-ajoilla, ehkä se onnistuu. Huipennuksessa ei toimi juoni tai Euphorian faija vaan hömelöiden mutta intensiivisten kameratemppujen edustama tekemisen ilo. Ja Smithin läpsiminen.

Smithin hahmo on huolissaan muustakin kuin Lawrencesta. Sillä perustelulla hahmo ei ole aina terävimmillään. Smithin läpsiminen rikkoo neljännen seinän, mutten kuvailisi sitä halvaksi vitsiksi, vaan koin leffan sympaattisen avoimesti nyökkäävän Smithin todellisten ongelmien suuntaan. Yada, yada: tämän (tai muun toimivan Smith-leffan) jälkeen osaan kuvitella Smithin kuuntelevan Andy McCoyn Strung Outia kuin ihminen. Läpsyistä riippumatta tämä on tähti- eikä tarinaelokuva.