Hittikauhu ryhtyy räjäyttelemään, säilyttäen silti taiteellisen pohjavireen. Lupita Nyong'o näyttelee kuolemansairasta naista. Se jää taustalle, että hahmo on äkäinen ja kyyninen eli "haastava", mutta jos leffa olisi parempi, Nyong'o olisi helposti taas palkintojen väärti keijumaisten kasvojen venyessä vaihtelevaan, sydämen särkevään mielipahaan. Myös julisteukko Joseph Quinn on niin tunteellinen, että hän melkein perustelee hahmonsa olemassaolon. Kun teos on myös typerä ja turha, tilanne on taas se, että looginen aivopuoliskoni uhkasi sammua, vaikka toinen puoli herkistyi hetkittäin.

Lyyli tahtoo pizzaa, kun hänet päästetään vielä kerran New York Cityyn. Hän näkee aistikkaan marionettishow'n, jollaisille vanhainkodista tai mielisairaalasta karanneet hörhöt nauraisivat Oscar-tyrkyn puolivälissä. Sitten paukkuu, kun ufopoikia putoilee taivaalta. Jäänyt pizzanhimo on hauska syy harharetkelle, mutta idea on toteutettu puhtaammin tuhannesti.

Kyseessä on esiosa, joten olemme vasta matkalla kohti osin epäloogista mutta persoonallista maailmaa, jossa ääntäkään ei saa päästää. Kun otsikko lyödään ruudulle hieman tavallista myöhemmin, status quo on jo lähellä. Loppu? Koetin tehdä laskelmia. Meteoriitit iskevät kuin lentokoneet. Hirviöt ovat isompia kuin ihmiset, joten kiveen tuskin mahtuu enempää mörköjä kuin Bin Ladenin lentsikoihin ihmisiä. Jos New Yorkissa on nyt 10 000 mörköä, tappoiko jokainen 800 ihmistä huvin vuoksi parissa tunnissa? Ehkä? Ne ovat todennäköisemmin biologisia aseita kuin haitallinen vieraslaji. Toisaalta jos yksi Alien tai Predator tappaisi 800 ihmistä, se olisi melkoinen mulkku.

Muutamissa otoksissa on satoja ihmisiä ja/tai kymmeniä hirviöitä, mutta enimmän aikaa leffa edustaa normaalia maailmanloppukäppäilyä ja yhden örkin pelkäämistä. Hyväntahtoisille tulkinnoille on tilaa. Ehkä miljoonat ihmiset piileksivät kerrostaloissa. Ehkä niin monet sekoilevat ympäri pitäjää, että hirviöillä on puuhaa ja päähenkilöillä tilaa äännellä enemmän kuin pääsarjassa. Sen jo tiedämme, että veden loristessa saa puhua. Ja tässä vaiheessa muistan taas klassikkosarjakuvan, jossa Pelle Peloton keksi vahingossa talon yrittäessään keksiä paremman liinan eväsretkelle. Päivä yksi on taas yksi geneerinen zombie-elokuva - kuten oli Civil War (arvostelu).

On pari täkyä, joihin Nyong'o voisi keskittyä tarjotut 85 minuuttia. Ei. Julisteessa näkyy, että hän hengailee Quinnin kanssa, joten se tapahtuu. Hittoako seuraat, kysyy Nyong'o. Öö, sanoo Quinn. Kolmas päähenkilö on kissa. Teoriassa se riittää, että asianomaiset uskovat tilanteeseen ohjaaja mukaanlaskien: herkistellään nyt, kun löysimme yhteyden aivan yllättäen.

Hirviö on niin pelottava, että kuolet, jos yrität selittää asian... Ja sitten juoniaukot kasaantuvat ja on poikkeuksia ja kohtauksia, joissa useampikaan hirviö ei niin iso juttu olekaan. "Peto on mennyttä, paistettu", sanoi Alien-ohjaaja ja -tuottaja Ridley Scott, mutta sitten hänkin päätti jatkaa tienaamista. Oletan että Alien: Romulus on yhtä näennäisen vilpitön ja turha santsikierros kuin tämä.