Paul Giamattilla on nyt Paavo Väyrysen silmät. Olen mukana. On kohteliasta tönäistä katsoja hereille tyyliin sopivalla tavalla, eli puheliaan draaman tapauksessa vaikkapa vetämällä hienostuneimman artikuloijan silmät eri suuntiin. Aion googlettaa tämän, joten on paras keskittyä muuhun ensin!

Giamatti näyttelee turhantärkeää professoria, joka valvoo sisäoppilaitokseen jääviä oppilaita jouluna. Tahtoipa hän tätä tai ei, hänellä ei ole muuta. Hän on tiukkapipo, joka horisee antiikin ajasta, joten komedian puolelle päästään, kun hän ilmoittaa saman jatkuvan lomalla. Kouluun jää viisi poikaa. Heitä masentaisi jo ilman sadanpäämies Grinch Väyrystä.

Silti Giamatti on hurmaavampi kuin räkänokat. Se ei ole kiinnostavaa, eikä sen tarvitse olla, että pojilla on riitoja ja suorituspaineita. Professorin silmissä he ovat kermaperseitä. Vaikka äijä on sitä itsekin, hän on sosiaalisesti valveutunut, minkä alleviivaa hänen lempeä suhtautumisensa keittiön tätiin, joka on menettänyt poikansa sodalle. On miellyttävää odottaa homman pointtia, kun se ei ole ainakaan se, että kirjaviisaan äijän pitää oppia alkeet elämästä.

Ja sanomaksihan riittää se, että ihmiset voivat tutustua toisiinsa palkitsevasti, vaikkei olisi salattua taustatarinaa, joka pitää selittää monologilla. Tai: se riittäisi.

Tunnelma vielä tiivistyy, kunnes myöhemmin taas rönsyillään. Eniten aikaa saavat Giamatti ja Dominic Sessan näyttelemä poika, Da'Vine Joy Randolphin voitettua sivuosa-Oscarin keittiön tätinä. Kun Giamattin suoritus yhdistää hyväntahtoisen pompöösin silakan ristiriidat saumattomasti, vuoden parhaan elokuvan ehdokkuus käy järkeen. Kaikkea muuta mulkoilin epäileväisenä editoinnista lähtien. Sessa on asiallinen tulokas, mutta suhtauduin neutraalisti muutamaan hahmoon liittyvään kärjistykseen. Randolphilla on liikuttavia pieniä hetkiä, mutta hahmon rooli voisi olla loogisemmin rajattu (ei pienempi).

Giamattin silmät lumosivat alussa, koska toinen stuntti on se, että 70-luvulle sijoittuva leffa matkii 70-lukua studion logoa myöten ja hienovaraisemmin. Siitä oli 4 tuntia, kun olin nähnyt tempun viimeksi, kun taas edellisestä näkemästäni 2000-luvun leffasta on puolitoista vuotta, joten funtsi miten myönteinen olen, kun jo Giamattin piilolinssi auttoi löytämään valoa tästä synkkyydestä.

Leffa on parhaimmillaan villasukat jalassa joulupäivänä, kun et kirjoita siitä arvostelua. Jos nukahdat puolentoista tunnin jälkeen, koit olennaisen, vaikka tarinaa vielä on. En lakannut aistimasta inhimillisyyttä, mutta 100 minuutin jälkeen kaipasin kylkeen jotakin luovempaa kuin eteenpäinkävelyä, vierailun elokuvateatterissa ja monologeja salatuista taustatarinoista.

Kun käsikirjoitus on löytänyt leffan verran elementtejä, olisi suotavaa oikolukea teksti ja editoida pois 30-45 minuuttia, joiden aikana alustavasti maisteltiin kolminkertaista määrää potentiaalisia elementtejä, joilla ei tehty mitään. "Hillitysti ylikirjoitettu" dialogi on tasaisin ansio heti Giamattin naaman jälkeen, joten kokonaisuutena käsikirjoitus ei ole vuoden huonoin Oscarista kisannut sellainen.