Kalifornia ja Texas liittoutuvat Yhdysvaltain uudessa sisällissodassa, vaikka toinen osavaltio on identiteetiltään woke ja toinen The Handmaiden's Tale. Idea ei ole absurdi verrattuna tosielämään, jossa riistoporvarit, juntit ja Juudaksen tyyppiset kristityt hengailevat, jonkin itsekkään vähemmistön rouskuttaessa sipsejä vieressä. Saarnan nielee vain kuoro, jos yrität kertoa eläinsadun, jossa se on äyriäisvihalle valoa vilkuttava krottikala, joka toimii valtiovarainministerinä, Tatooinen gangsterietanan häslätessä työministerinä ja Pekka Töpöhäntää mopottaneen Monnin kaunistellessa katastrofia uffaffaaministerinä. Civil War on yleisinhimillisempi muistuttaessaan, että sisällissodassa veli taistelee veljeä vastaan, aina. Olisipa leffa myös esim. hyvä.

Nippelitiedolla on niukasti väliä, mutta se on osa signaalien sotkemista, että jo alkuasetelman mukaan Kalifornian ja Texasin liittouma on ottamassa voiton "Yhdysvalloista". Presidentti telkkarissa ei ole Trump eikä Morgan Freeman, mutta hän on auktoriteetti, joten hän on roiston asemassa, vaikka hän on häviämässä. Kristen Dunstin näyttelemä kuvajournalisti tahtoo haastatella häntä ennen kuin on myöhäistä, joten Dunst kävelee eteenpäin. Parhaassa tapauksessa tämä on siis fiksu kiertoajelu tyyliin Ihmisen pojat (Children of Men).

Ero mahtuu virhemarginaaliin eli käyttämiini kuulokkeisiin, mutta koin luodit keskitasoa iskevämmiksi jo kun ne paukahtivat. Väkivaltaisuus ei haasta leffoja, joissa posahdellaan syltyksi eturintamalla, mutta pointti on se, että karuja juttuja voi tapahtua "meillä", mitä emme halua. Se, mikä toteutuksessa vakuuttaa, käy avointa sotaa sitä faktaa vastaan, että "meillä" tapahtuu samaa kerran viikossa, kun zombiet iskevät. Siis tarkalleen: ihminen tapaa olla pahin uhka hirviöviihteessäkin. Ja: jos tapaamme verrata zombieta poliittiseen vastustajaamme, mitä on tarkalleen tarkoitus funtsia nyt, kun nousimme ajatuksen yläpuolelle? Mielenkiintoisinta leffassa on sen olemassaolo.

Elämää nähnyt Dunst on vakava. Tarpeeton äkäily on koukku. Hän auttaa nuorta ihailijaa, joka päätyy mukaan. Dunst ei halua vastuuta, mutta hän lämpenee, kun hän näkee tytössä itseään. Mukana on karismavaari ja joku äijä. Tyttö oppii, ettei journalistien ole tarkoitus ottaa mitään henkilökohtaisesti. Näkökulma on rajattu, mutta se voisi olla rajatumpi. Se on sisältöä ja mustaa huumoria, jos jopa tilpitappimaan pelle on zombie, sillä ymmärrämme kauhun tunkevan kaikkialle, mutta pari tuhatta versiota nähtyäni olisin kernaasti katsonut yhden tällaisen ilman tilpitappia.

Kokeneiden sotavalokuvaajien kyynisyys varmasti sallisi hienostuneemman mustan huumorin. Salaisuus se ei ole, että tämän on tarkoitus tienata rahaa A24-studiolle, joka tunnetaan rohkeana ja kokeellisena. Budjetti on virheellinen. Pariin kohtaukseen on törsätty, vaikka kokonaisuus on tunkkainen. Mainoskampanja keskittyi maailmanlopun muistomerkkeihin eli niiden vääristelyyn tekoälyllä. Suojasta suojaan -paukuttelu ei kommentoi mitenkään sitä, että terävin huipentuma on Jesse Plemons, joka on mulkku riippumatta siitä, mitä aatetta hän edustaa. "Terävyydellä" viittaan lähinnä siihen, että edellinen näkemäni leffa on Plemonsin Kinds of Kindness.

Lyhyesti: zombieleffa on suhteellisen viihdyttävä huomioiden, että zombiet on korvattu ovelilla silmäniskuilla.