Showpainin liikkeet ovat niin huikeita kuin sovitaan. Se ei ole huono luovutusliike, kun vedät likaisen sukan käteesi ja työnnät käden vastustajan suuhun, jos uskomme leukaan kohdistuvaan paineeseen. Juhlitaan nyt liikettä, jossa paine kohdistuu viiteen kohtaan. Laske kämmenesi vastustajan päälaelle. Se siitä: nyt takarivissäkin ulistaan, että vastustaja varmaan kuoli, kun temppu näytti papin aamenelta.

Tempun nimi on "Iron Claw". Kahden käden puristus on vakuuttava, kun The Great Khali tekee sen verta sylkevälle Rey Mysteriolle. Yhden käden versio vaikuttaa ns. suihkussa keksityltä (kun leffan alussa on tumputusta suihkussa). The Iron Claw kertoo tositarinan traagisesta painijaperheestä, ja yksi tragedia vaikuttaa olevan perheen tunnusliike.

Tyynen karismaattinen Holt McCallany näyttelee entistä painijaa Fritz Von Erichiä, jolla on kokoelma poikia ja unelmia. Hän on entinen maailmanmestari, mikä on vastaava saavutus kuin piirimestaruus eukonkannossa, ellei asiaa selvennetä. Hän omistaa painifirman, mutta paremman firman parempi mestaruus kiinnostaa. 70- ja 80-lukujen vaihteessa se oli mm. Ric Flairilla.

Lapiolla naamaan lyöty ja kirurgin korjailema Mickey Rourke oli 56-vuotias The Wrestlerissä. Kauniisti ilmaistuna 36-vuotias Zac Efron olisi kohtalainen valinta esiosaan, jossa "wrestler" on nelikymppinen. Efron kuitenkin näyttelee 20-vuotiasta Kevin Von Erichiä, jolla on poikuuskin tallella.

Efron on komea näky kehässä. Hän on kreikkalainen patsas kaulasta alaspäin - ja ylöspäin, sillä naama ei nykyään liiku. Silmissä on sielua, joten sielu on kehittynyt? Heikko itseilmaisu on osa juonta, joten välillä uskoin, että hahmon on tarkoituskin näyttää vaan ei tuntua alfalta. Kun Kevin kuulee naisista, hän satuilee heti ensitreffeillä sukunsa "kirouksesta". Niillä main Efron vertautui mielessäni Egg Yölkeoon:


"Kirous" on simppeli. Tiukka koutsi faijana ja kirkkotäti mutsina on kätevä kombo, mutta kannattaisi rakentaa omaakin identiteettiä ja nauttia muustakin kuin kynttilän molempien päiden polttamisesta. Perhe on kokenut niin paljon, että leffasta poistettiin yksi poika ja tragedia. Olisi ollut loogisempaa tehdä minisarja, jossa kukin poika saa jakson.

En arvosta lakonisen toteavaista tyyliä, joka sivuuttaa leijonanosan tarinasta sillä varjolla, että Kevin arvottiin päähenkilöksi. Yksi pojista vammautuu. Luettuani asiasta jäin käsitykseen, että ensin oli onnettomuus, mutta sitten oli erikseen provosoivaa typeryyttä. Huomaa: otan vastuuta tulkinnastani. Leffa ei ota, vaan ilmoittaa, että taas kävi näin tai noin.

Lakonisuus on ymmärrettävää murheiden kasaantuessa. Sellaisen sadun saa keksiä. Kun tositarinaa on paljon, lakoninen listaaminen alkaa näyttää olankohautukselta: ei ehkä tragedioiden väheksymiseltä, mutta sokeudelta asianomaisten saavutuksia ja muita ulottuvuuksia kohtaan. Monet viittaukset herättävät mielenkiinnon, mutta leffa etenee ilmoitusluonteisesti avaamatta mitään erityisemmin.

En tuntenut Von Erichejä ennen leffaa, mutta tieto tapaa vain lisätä tuskaa. Jos tuuppaat aitoa Ric Flairia, hän ulvoo kuin lonkka olisi murtunut. Leffassa pikaisesti nähtävä köpöinen sketsi-Flair selvästi perustuu todellisuuteen. Silti mukana on matsi, jonka jännite on se, että elämäänsä turhautunut Von Erich saattaa mennä liian pitkälle Flairin kanssa. Jos aidon Flairin pää poksahtaisi irti, olettaisin hänen tahtoneenkin lähteä tyylillä.

Aito Flair on kokenut nousuja ja laskuja kuten Von Erichit. Hiljattain katsomani Flair-dokumentti oli liikuttava, informatiivinen ja showpainia. Flair vaikutti ihmiseltä: hyvin erikoiselta yksilöltä. Woo! Keskinäisistä tyylieroistaan huolimatta The Iron Claw ja muut muistamani showpainielokuvat sitten The Wrestlerin ovat jämähtäneet liiaksi Hollywoodin yleiseen logiikkaan ja ihmiskuvaan.