Tilaat verta. Haluatko kylkeen miniporkkanat, laulun Jouluyö, juhlayö (Silent Night) vai mehiläistarhausta? Jos laulun, katso jouluelokuva Silent Night tai Silent Night tai Silent Night tai Deadly Night tai Silent Night, Deadly Night. Jos mehiläistarhausta, haluat ehkä silti vilkaista yleissivistyksen vuoksi, kuinka John Woon ohjaama yhdeksäs Silent Night on johdonmukaisempi kuin mehiläistarhauksen messias The Beekeeper (arvostelu).

Sankari esitellään toiminnan, villapaidan ja joululaulun keinoin. Hän pitää turpansa kiinni, koska hänen äänijänteensä vaurioituvat. Enimmän aikaa muutkin ovat hiljaa - koska otsikko lupasi.

Ja koska päähenkilölle käy huonosti jouluna, hän vannoo kostoa seuraavana jouluna. Logiikkaa. Taidetta. Melkein hävettää kirjoittaa tekstiä ja vielä syyskuussa. Muistele The Fifth Element -elokuvan Chris Tuckeria: ainoa rivi dialogia, jota The Beekeeper tarvitsi, oli bzzz, BZZZ, bzz, zz.

Silent Nightissa on selittelyä mm. radiossa, mutta dialogin rajoitukset ovat jyrkempiä kuin tekstilaatikkoajan mykkäelokuvissa. Aistimme terävöityvät. Visuaaliset ideat eivät jää pääsiäismuniksi, joiden bongaus on vapaaehtoista, emmekä pohdi, mitä käsikirjoitus yrittää sanoa, vaan uskomme huomioihimme siitä, miten uskottava toimintasankari luiseva ruotsalainen milloinkin on. Se, ettei raivostunut sankari voi huutaa, on helppotajuinen esimerkki puhuttelevasta hetkestä, joka myös perustelee jatkon. Sankari ei voi eikä sitten haluakaan kommunikoida. Olemme hänen päänsä sisällä. Tunsin enemmän kuin kostojuttujen aikana yleensä - alussa.

Kun on 100% selvää, mitä on tapahtunut, leffa vääntää sen rautalangasta, mutten sano vielä, että kaikki leffat ovat 20 minuuttia ylipitkiä. Yksinkertaisuus ja valmistautuminen kostoon korostavat kostamisen turhuutta. Vasta väliaikakiihkoilun kohdalla nyökkäsin, että näitä on jo lusittu. Jos lyhytelokuvat olisivat relevantteja, ideaalinen kesto tälle olisi sanomasta riippuen 20-45 minuuttia (yhteensä, ei vähemmän).

Se on Joel Kinnaman, joka vastustaa tatuoituja katunilkkejä. Uskoin äksyilyyn, uskoin herkistelyyn: herralla on sielu. Se, että rehellinen ruotsalainen pieksee eläimellisiä etnisiä vahvistuksia mykkäelokuvassa, on vastaavaa idioottivarmaa materiaalia kuin natsien juhliminen musikaalissa Kevät koittaa Hitlerille. Perusjuntti on myrkylliset tulkintansa ansainnut, jos hän pysyy hereillä.

Woo! on 80- ja 90-lukujen käsite. 2000-luvulla hän on luonut muistijälkiä vain Red Cliff -spektaakkelilla. Kun pöytä särkyy, kuvakulmaa on harkittu - Woo? Alun lupaamia isompia (ei isoja) hetkiä odotetaan, joten potentiaali muuttuu minimivaatimukseksi tai jonkun silmissä vahingonkorvausvaatimukseksi. Lopussa on - nipin napin - sen verran tyylitajua vaativaa toimintaa & kliseiden kehystystä, että on tilaisuus jankuttaa tätä: jos tällainen mykkäleffa olisi tehty HFR 3D:nä, se olisi mieleenpainuva tuplastuntti tyyliin Gemini Man, jota et ole nähnyt, jos et nähnyt sitä vuonna 2019 kankaalta noin viikon sisällä. Pyydän vain 4x enemmän (2x enemmän kuvia sekunnissa kummallekin silmälle erikseen) ja johan mylvisin, että "näillä ei ole tarkoituskaan olla sanottavaa".