Aina vähintään miellyttävä Dev Patel väläyttää hullumpia piirteitään ilmaistessaan itseään ohjaajana. Leffa alkaa simppelinä kostotarinana, jolla menee tovi päästä asiaan, mutta alku ei lyö tyhjää kiitos energisen, kuumeisen ja kaaoottisen ohjauksen. Kameran vapina stressaa jotakuta, mutta pätevän impressionistisesti tyyli elävöittää Patelin itse näyttelemän tuiman kostajan fiilikset. On tyydyttävää tuumia näin, ja sitten nähdä, kuinka olennainen alleviivataan terävästi ja kuinka toimintakohtauksia on mietitty. Tyyli rauhoittuukin, kun se on johdonmukaista.

Olemme Intian ruuhkissa, mikä jo puoliksi perustelee pärinät kalsarikännikansalle. Enemmän ja vähemmän hyväntahtoiset sillit suolassa mölisevät, eikä Super Mariolta näyttäviin kyttiin voi luottaa. Lapsuudessa traumatisoitunut nimetön sankari on inspiroitunut apinajumala Hanumanista, mutta näennäisesti hän tanssii kuin posetiivarin apina. Hän ottaa rutiinilla turpiin alamaailman tappelupiireissä apinanaamiota käyttäen. Hän esittäytyy nöyräksi duunariksi hakiessaan töitä eliittiroistojen bordellista, mutta hänellä on aikeita.

On helpompaa aloittaa fiiliksestä, joka selvästi on tarinan väärti, kuin kertoa tarina, joten kun kritisoin loppua noin joka kerta, en yleensä ole yllättynyt. Tämä teos pysyy mielenkiintoisena, mutta tämä on rakenteeltaan kuin inspiroitunut hitti ja sitä seuraava isompi ja muovisempi jatko-osa. Leffa on - ei tarkalleen, mutta - päähenkilön kehitystä ja tarinan tavoitteita ajatellen kuin Rocky ja Rocky IV peräkkäin tai Rambo 1 ja 2 peräkkäin. Ensimmäisen huipun jälkeen on fiksua laajentaa maailmaa ja selventää konfliktia, mutta jos olennainen tuli selväksi selventämättä, visionäärisintä saattaisi olla 80 minuutin kesto.

Alamaailman apinatappelut ovat esimerkki tehokkuudesta. Ne mm. selventävät sankarin kehitysvaiheet. Vaikka ne vertautuvat vanhaan showpainiin, jota juntit luulivat aidoksi asiaksi, myös painijoilla on tapana vastustaa pahoja pankkiireja ja hammaslääkäreitä, joten ei sisäinen logiikka tähän kaadu. Kun tarina laajenee, pyörä pyörii yhä & laajennuksia on alustettu, mutta jää aikaa pohtia, kannattiko Conan - barbaarin tyyppistä saagaa alustaa, kun kyseessä on pienen budjetin yökerhotrilleri (joka osaa venyttää penniä).

Musta huumori on enimmän aikaa kätketty pokerinaaman taakse ja valjastettu palvelemaan rytmiä. Useampi musiikkivalinta on pöhkö mutta toimiva. Ylilyönnit eivät estä leffaa luomasta lohdutonta ilmapiiriä mm. slummilapsiin viittaamalla. Päähenkilö on fyysisesti läsnä elämässään varsinkin alussa ja verrattuna stereotyyppisiin näennäisen vakaviin makeilijoihin kuten leffan itse mainitsemaan John Wickiin. Wickit ovat tyyliharjoitelmia. Vaikka Patelkin harjoittelisi, aidon asian hän väsäsi.

Intohimoprojektiksi tätä on kuvailtu. Netflix hankkiutui tästä eroon pidettyään tätä "liian intohimoisena", joten Netflixin algoritmipieruja muistellen rönsyilykin menee ominaisuutena.