Leffasarjassa oli syvyyttä riittävästi, kun areenataistelu tarvitsi taustalle dystopian, mutta kapinavaihe oli pakkopullaa. Nyt 1. esiosa kertoo, kuinka tuleva presidentti Coriolanus "Coryo" Snow näki nälkää ennen nälkäpelejä ja kuinka lähimmäiset ennustivat vitsikkäästi, että pressa hänestä tulee. Coryon kaltaisista eliittipennuista tehdään nälkäpeli-kisaajien eli uhrien valmentajia. Coryolle määrätty neiti Baird esitellään laululintuna, joka leikkii käärmeillä. Tulevana diktaattorina Coryo on "kuin käärme", mutta on lisääkin käärme- ja lintukohtauksia, kuten kohtaus, jossa käärmeille lauletaan balladi. Edes lasten scifin ei tarvitse olla tällaista rautalankaa.

Mukaan sotketaan taas kimittäviä ja pellepukuisia hahmoja. Sen sinänsä ymmärtää, kun tosielämän perus-trumpeja on hankala parodioida, eikä ainakaan Viola Davis nolaa itseään kisojen pöllähtäneenä ja eriparisilmäisenä pääpiruna. Se toimi, kun tavis Jennifer Lawrence tutustui outolaan. Esiosan erilaiset koukut eivät ole kehnoja, mutta tasapainohäiriöt pitävät ne ruosteessa.

Coryo ystävystyy Bairdin kanssa. Se on ovelaa, koska kisoja pitäisi parantaa ja kilpailijoiden inhimillistäminen auttaa. Odotamme siis hetkeä, jona tuleva diktaattori näkee oman inhimillisyytensä populistisen potentiaalin - turhaan. Kisan lähestyessä Coryo lähinnä ihmettelee Bairdia. Coryo toki myös tempaisee tyhjästä listan ehdotuksia, jotteivät kisat olisi tappelu parkkihallissa. On helppo nähdä, miten tarina olisi tarinamaisempi, jos Coryo itse löytäisi Bairdin bardi-potentiaalin ja manipuloisi kisoja suuntaan, joka hyödyttää heitä juuri nyt.

Tahtooko tämä edes kertoa kisoista? Kapinapuuron jälkeen fanit vaativat niitä? Tv-sarjamainen leffa on jaettu kolmeen osaan, mutta perinteistä kolmen näytöksen kaavaa se ei mukaile. Kun kisoihin on panostettu, ns. jälkinäytöksen tehtävä on pohtia, mikä tarina on olevinaan. Vaihtoehtoisesti ilmaistuna alku on kuin nostalgisen tv-sarjan pilotti, minkä jälkeen tarina oikeasti alkaa. Jos kyse olisi siitä, antaisin enemmän anteeksi, mutta seuraava esiosa kertoo eri hahmoista, joten kyse on tyhjäkäynnistä ja sitten lopussa ilmoitusluonteisesta hahmonkehityksestä.

Tom Blyth on osuvan "malfoymainen" Coryo. Jos bardi-birdyssä on vikaa, se ei ole laulutaitoisen ja itsetietoisen Rachel Zeglerin syy. Dialogi on paikoin niin laimeaa, että oletan sen olevan vitsi, että alaperse Peter Dinklage näyttelee herra Yläpersettä (Highbottom), mutta Davisin ohella Dinklage luo enemmän syvyyttä kuin käsikirjoitus. Lawrencen hahmo Katniss ei ole syntynyt, mutta "katniss"-sanaa käytetään kuin somevideoissa, joissa ihmiset kiusaavat koiriaan mainitsemalla "puiston" tai muuta.

Vakio-ohjaaja osaa pelata ikärajan ympärillä pitämällä kameran liikkeessä, mutta se on yhtä laimeaa kuin aiemminkin, että syyttömät kisaajat jaetaan sankareihin ja roistoihin. Kun yksi sankari on roisto, on toki pyrkimystä harmaan sävyihin, mutta on myös ilkeitä ilmeitä ja traagisten lapsiuhrien haihtumista ilmaan, jottei edes tekijöitä päästä draamasta syyttämään.