Nicolas Cagen näyttelemä mysteeriroisto "Longlegs" vilahtaa heti alussa. Ensivaikutelma on puolen puupennin Pennywise, koska uskon Cagen olevan pelleksi naamioitunut avaruushirviö siviilissäkin. Sitten on ohjaaja Osgood Perkinsin vuoro puhua. 80- ja 90-lukujen sarjamurhatrillerit on sisäistetty niin hyvin, että elävä tyylivirhe Cage on potentiaalinen manifesti. Mikseipä ohjaaja ravistelisi pakkaa etsien omaa kulmaa, jos painostavat äänet ja kroonisesti synkkien miljöiden sohiminen taskulampulla tulevat luonnostaan. Luulin Perkinsiä tulokkaaksi, mutta hän on itsekin retroa. Ok; joutsenkin saa laulaa. Kun Cage pysyi piilossa, aloin uskoa.

Päähenkilö on Maika Monroen tulkitsema sulkeutunut FBI-agentti, joka päätyy Longlegs-jahtiin. Perheitä murhaava Longlegs jättää rikospaikoille okkultismiin viittaavia vihjeitä. Jo alussa puhutaan myös sankarittaren oudon terävistä vaistoista, ja on muita täkyjä, joihin selvästi aiotaan palata, vaikkei ole varmaa miten ja miksi. Vaikutelma on se, ettei leffa manipuloi, vaan kutsuu matkalle. Se Perkinsin käsikirjoituksessa toimii. Mitä tulee vastauksiin, niitä on kiva pohtia tunnelmasta johtuen ja mm. Noiduttua sydäntä muistellen, mutta ne ovat romuluista soopaa. Ensin analysoin (viisikymppistä) Perkinsiä "uutena Shyamalanina", joten nyt tuumin hänen oikaisseen Signs- tai The Village -vaiheeseen, The Happeningin lähestyessä.

En paljasta paljoa, vaan puhun yleisellä tasolla. Kun Cage palasi ruudulle, hykertelin tai kurnutin, koska hän on Cage. Monroen hahmo oli vakiintunut lähes (75%?) Clarice Starlingin tasoiseksi päähenkilöksi, jonka luonnetta ja historiaa kommentoidaan rikosjuonen avautuessa, mutta sitten kun esim. Anthony Hopkins voisi nostaa leffan uudelle tasolle, saamme Cagen. Vertaus. The Room on historiallisen hauska leffa tahattomasti ja osittain siksi, että vastanäyttelijät tiesivät Tommy Wiseaun olevan laboratoriosta karannut peikko vailla ihmisten geenejä. Mitäpä jos koko Hollywood olisi jatkossa osallistunut "Keisarin uudet vaatteet" -tyyppiseen kusetukseen ja teeskennellyt Tommyn seurassa, että taas on laatudraamaa tulossa? No, sitten meillä olisi kaksi Cagea. Cage - ei Longlegs - on saatanan kamala.

Cage ei ole kaikki. Koetin pohtia, onko rivien välissä teeman tynkää. Sankaritar mainitsee ohimennen, että lapsena hän tahtoi olla näyttelijä, ja ohjaaja on itse näytellyt lapsena mm. nuorta Norman Batesia, joten tämähän on niin samaistuttavaa tumputusta, että Oscareita ropisee. Tarinassa on havaittavissa yleisluontoinen fiiliksiä latistava siirtymä, jossa alkupuolen johdonmukainen hahmovetoisuus ja rehellinen agenttihommien tekeminen vaihtuvat selittelyyn. Se ja tasapainohäiriöt hahmojen suhteissa ja motivaatioissa ovat tekstitason ongelmia.

Leffa on vähintäänkin moraalinen voitto. Budjetti on pieni, mikä näkyy hahmojen vähäisessä määrässä ja muutenkin mittakaavassa, jos muistamme pätevimmät 80- ja 90-lukujen tällaiset, jotka määrittelivät makuni. Ohjaaja kuitenkin ottaa ison kankaan heti omistukseen kikkaillen ja sitten tyylikkäämmin. Leffassa tapahtuu riittävästi, jotta pennut kasvavat kieroon ja väittävät vuonna 2064, että kymppitonnin algoritmitrilleri ei viettele siten kuin Longlegs. Se mahdollisuus, että ärsyynnyn Cageen aidosti taas, on pääasiallinen syy, miksi leffan katsoin (tunnetaan tunteita!), joten tavallaan koin suorituksen kädenlämpöisenä: hillitymmissä rooleissa Cage on vielä ärsyttävämpi.