19-vuotiaasta ihmisen muotoisesta kilpikonnasta huolestuneet vanhemmat palkkaavat Jennifer Lawrencen näyttelemän tädin houkuttelemaan pään ulos kuoresta sokerilla tai ilman. Pojan olisi opittava ryyppäämään ja panemaan ennen yliopistoa. Tädillä taas on krooninen rahapula.

Mennään olennaiseen. Tämä on ns. juonipaljastus, mutta maailmanensi-illasta on aikaa, joten luokittelen tämän elokuvahistoriaksi: leffassa on yksi tällaisten Hollywood-komedioiden kärkevimmistä alastonkohtauksista kautta aikojen varsinkin kun huomioimme miten leveä palkintokaappi tähdellä on. Lawrence tappelee nakuna kuin Viggo Mortensen A History of Violencessa mutta huvikseen. Kohtaus vahvistaa Lawrencen olevan kiintopiste skenaariossa, jossa nakukuvaskandaalit kuolivat pois ison sellaisen (The Fappening) ja tekoälytaiteen välissä. Ei ole enää loogista käyttää energiaa sen tutkimiseen, vahvistavatko vuotaneen suttukuvan luomet pyllyn kuuluisaksi. Jos näyttelijä ei panikoi entiseen malliin, dominoefekti voi olla se, vakavan (Red Sparrow) ja taiteellisen (mother!) vilauttelun jälkeen hän ryhtyy vapautuneeksi nudistiksi - vaikka hän aidosti pahastui suttupyllyajan kohusta. Vielä toistaiseksi asennetta ehtii taiteessa hyödyntää.

Arvostan nakukohtausta lähes täysin akateemisesti. Kohtaus on tyystin erisävyinen kuin vaikkapa HBO-sarjojen tympeän laskelmoitu alkuporno. Kaikenlaiset yritykset rikkoa säännöt ovat tervetulleita. Tylytän silti koomiseksi lausuntoa, jonka mukaelmia naiset ja muut ässät viljelevät: "kohtaus ei ole luonteeltaan eroottinen, koska kaikkien hahmojen huomio on koomisessa konfliktissa". Nainen alasti on eroottinen kohtaus. Alasti riehuva Lawrence on jonkun fetissi nyt jos ei aiemmin.

Noin muutenkin Lawrence on vauhdissa, joka tuo mieleeni lähinnä vain Marlon Brandon toiseksi viimeisen elokuvan, jossa Brando putoaa pää edellä vessanpönttöön. Brando oli legenda, joka oli huonossa maineessa asenteensa vuoksi, joten oli kaunista, kun hän näytteli vastenmielistä sikaa Adam Sandler -tason komediassa. Lawrencen maineessa ei ole vikaa, mutta summailtuna hän on yhä näytellyt liian usein kivikasvoa, vaikka hän on siviilissä reteydellä höystetty hepsankeikka. Joten: nyt hänkin on kauniisti kärjistetty "mukaelma totuudesta" kameran edessä. Olipa se mainoslause tai ei, hän on kuvaillut tätä hauskimmaksi projektikseen, mihin uskon.

Andrew Barth Feldmanin näyttelemä poika on perusnolo. Koska Lawrence on luonteva, noloutta ei tarvitse kärjistää synteettisesti, minkä käsikirjoitus muistaa 80% ajasta. Kyttäkomedioiden hengessä kemian puutteen kuvaamiseen tarvitaan kemiaa, joten lopulta sitä uskoo ystävyyteen. Veikkaan improvisoiduksi esimerkiksi kohtausta, jossa täti ottaa pojan polvelleen istumaan, kun poika valittaa tädin painavan liikaa. Kun varsinaisen käsikirjoituksen pitäisi luoda muotoa kaavamaiselle viimeiselle vaiheelle, luontevuus alkaa haihtua. En kokenut palkitsevaksi sitä, kuinka sankareita kehitetään vetämällä rakseja ruutuihin, mutta puolivälissä hitaammatkin hetket ruokkivat mielenkiintoa eli kerronta peräti hengitti.

Kuluttajansuojelulain mukainen tarkennus on se, että osa vitseistä on suunnattu allekirjoittaneelle, mutta toisaalta nipotan silloin eniten. Kun poika on maininnut ajatelleensa naispaholaisista kertovia lauluja kirjaimellisesti nuorempana, hän alleviivatusti antaa sen ajatuksen kehittyä tyrkkytädin seurassa. Oivaa, mutta kun näin hieno nörtti sitten asettuu raiteille, annan samat kolme tähteä kuin kaikelle. Muutamat kuviot ovat kuin suoraan muista tällaisista, ja nakukohtausta olin analysoinut etukäteen, joten pari kertaa oli pakko pohtia taas, olenko jo katsonut tämän.