Valokuvaaja ja polkupyöräkauppias ihastuvat, koska heidän koiransa telakoituvat. Tämä on 101 dalmatialaista -aloitus, mutta nyt pitää katsella ihmisiä, mutta kuvaajakin on duunari eikä taiteilija, joten ainakin he ovat oikeita ihmisiä. Kuvaaja raahaa polkumiehen tuttavien luo pelaamaan Unoa ja Monopolya. En huuda, jos leffassa puhutaan leffoista Trivial Pursuitin aikana. Toisaalta setti vahvistaa leffan olevan 30 vuotta aikaansa jäljessä. Carcassonne ja Menolippu ylentäisivät kemut luokkaan "20 vuotta jäljessä", mutta Catan ja Activity eivät.

Ainakin Monopoly ja Activity ovat huonossa maineessa, joten ne saattavat olla vitsejä, mutta pöydässä on sipsejä vain yhden pelaajan alkupaloiksi, vaikka isäntä on nörtin raameissa... Yritetään keskittyä olennaiseen:

Alku panostaa lupaavasti nihkeyteen. Vaikka kyyhkyläiset tykkäävät toisistaan, alkujännitys enteilee luontevaa kriisiä. Muut ovat pikkuporvareita ja jaloissa roikkuvia maskotteja, joilla on arkista kränää. Paikalle putkahtaa kuvaajan menestyvä ex. Nimetään hänet ajomieheksi, sillä hän uskoo yhä, että kuvaajan talliin pitää ajaa isompaa. Polkumies mokailee siten kuin näissä aina eli mm. lemmikkeihin ja vilautuksiin liittyvissä merkeissä. Polkumiehen kaveri kyttää varjoissa näyttäen Märän rosvon ja Karhukoplan risteytykseltä, joten yllätyt takuulla, miten vähän merkitystä sillä on.

Myönnän sympatiapisteitä, kun leffa rajaa skenaarion ja keston. Saavutus on valheellinen, kun heikosti rytmitetty farssi lyö tyhjää puolet ajasta ja paketoi yli puolet sisällöstä ilmoitusluonteisesti juuri ennen 90 minuutin rajaa. Omaperäisyydestä niitä pisteitä ropisisi enemmän. On komedioita, jotka muistaa, vaikkei huumoriarvoa muistaisi. Peli-ilta on "vähän niin kuin" Illallinen idiooteille / Se parhaiten nauraa ilman perusideaa tai Perhe on painajainen ilman tähtiä ja kokonaisia sketsejä.

On hirveä kiire listata ideat. Tapana on, että puolivälissä huipentuva varhainen jäynä avaa uusia polkuja. Nyt taktiikkana on seisottaa vitsejä nurkan takana, kunnes ne ovat kiemurrelleet ja laskeneet alleen, eikä koko sattumuksesta tee mieli enempää puhua. Koska polkumies tietää avoimista kriiseistä, hän on lähempänä kylmäveristä psykopaattia kuin jokamiestä ja altavastaajaa.

Peli on menetetty, kun polku- ja ajomies räyhäävät. Päähenkilö on nilkki, pahkeinen. Leffa uskoo oikaisevansa tunnelman "hervottomalla" kaksintaistelulla, jota kuvailisin yhdeksi vuoden heikoimmin perustelluista hetkistä, ellei leffa itse nokittaisi sitä myöhemmin. Leffa on muuten saksalainen. Don't mention the war. Paras saksalainen vitsi on yhä se, että kun jäykkä ruma äijä raivoaa "ACHTUNG, ICH WERDE ALLE BASTARDE TÖTEN...!!!" elokuvassa Tappajakondomi, suomennoksessa lukee "tykkään miesten pyllyistä". Tai jotakin.

Loogisimmaksi hahmoksi jää talon isäntä. Lihava ja partainen hienostelija harrastaa liveroolipelejä. Jos tekijät olisivat eläessään pelanneet jotakin, isäntä voisi olla tasapainoinen roisto: hän voisi kiduttaa tietämättömiä lähimmäisiä Monopolylla ja mainostaa olevansa viikonloppuisin arkkivelho, mutta sitten ulkopuolinen tulee puhumaan oikeista peleistä... Käytännössä yksi äkäinen saksalainen pukeutuu erilailla, jolloin muut äkäiset saksalaiset eivät hyväksy häntä ihmisenä. Epäilemättä kova saksalainen vitsi saksalaisten mukaan. Lemmikinkarkausjuoni ja useat muut polut haaveilevat vastaavasta intohimosta ja yhteiskunnallisten epäkohtien vastakkainasettelusta.