Imaginary (2024) on kauhuleffa, jossa hylätty mielikuvitusystävä kostaa. Jos oli tarkoitus katsoa perhekomedia, niin IF eli "Imaginary Friends" (2024) kertoo hylätyistä mielikuvitusystävistä, joille etsitään puuhaa. On myös anime The Imaginary (2024), jossa hylätyille mielikuvitusystäville etsitään puuhaa. Inside Out 2:ssa (2024) hylätyt mielikuvitusystävät vilahtavat. Veikkaapa, missä versiossa yksi olento on A. tyhjäsilmäinen limamälli, B. kuvittelijansa synkimpiä salaisuuksia symboloiva mörkö, C. The Ringin tyylinen kuollut pikkutyttö, ja D. rähjäinen teddykarhu, joka voi paisua melko pelottavaksi. Väärin.

The Imaginary heittää heti ruudulle pirteän värikkäitä animeunelmia, kun Rudger ja Amanda "lentävät kelkalla kuuhun, bing bong" tai mitä sylki suuhun tuo. Rudger-poika tietää olevansa Amandan mielikuvitusta. Amandan äiti ei näe häntä. Meneillään on muutakin, sillä kun naamaa näyttää paikallinen mestari Roshi / Nasse-setä, Rudger ja Amanda näkevät sedän oman ystävän ja setä näkee Rudgerin... Jos olisin kysynyt, missä versiossa joku Nasse-setä yrittää imutella lasten näköisiä fantasiaolentoja, kaikki olisivat tienneet että animessa. Vaikka ikäraja on 7.

Jos Hollywood tekisi näytellyn version, sitä pantattaisiin tovi, että Rudger on mielikuvitusta, sillä kun hänet ns. hylätään, hän oppii lisää kaltaisistaan ja tutustuu fantasiamaailmaan kuin Harry Potter. Ja sitten muut mutkat vedettäisiin suoriksi? Tämä aito asia on monet hyvät animet mieleen tuova kuplivampi matka, jossa kirkkain silmin lausutut selitykset eivät aina avaa homman perimmäistä pointtia. Hyvää ja huonoa japanilaista taidetta yhdistää se, että 50% sisällöstä vaikuttaa kadonneen käännöksessä, laatueron riippuessa siitä, miten fiksuilta, itsevarmoilta ja motivoituneilta tekijät haisevat.

Rudger tapaa kokoelman riemastuttavasti animoituja ötököitä, jotka vetävät iltaisin nenään kirjaston pölyä vaipuakseen joukkopsykoosiin. Päivisin paiskitaan duunia: hylätyilläkin örkeillä pukkaa keikkaa unelmien sivuhahmoina. Mitä symboloi se Nasse-setä, joka hengailee mainitun kuolleen tytön kanssa ja vaikuttaa erikoistuneen lapsuuden viattomuuden tuhoamiseen? No, siis. Hmm. Ehkä kokoomusta. Nääs kun: tarina muuttuu relevantiksi viimeistään kun itsetietoinen tekoäly alistetaan samaan asemaan kuin nämä mielikuvitusystävät, joita ahdistaa tarkoituksen menettäminen ja vielä enemmän se, että ahne mies pelkistää heidät hyödykkeiksi. Olen ensimmäisenä vaatimassa oikeutta roboteille.

Olen myös perso näkemään toisiinsa liittyvät hahmot vertauksena yhden henkilön eri puolista, mutta vaikka mielikuvitusystävä oletusarvoisesti on omistajansa piirre, tämä ei vaikuta oikealta polulta. Draamaa löytyy kyllä: käsittelyssä ovat syyt, joiden vuoksi ihmiset fantasiaa tarvitsevat. On synkkiä ja melodramaattisia sävyjä, eikä leffalla ole ongelmia käsitellä niitä samaan aikaan kun vaaleanpunainen full retard -virtahepo sössöttää. Leffa on elossa totisesti; leffa keijupölyttää kuin Akvavitixin puutarhalannoitetta maistanut kimalainen. Häh? Niin: ei tekisi pahaa olla hitusen selkeämpi. Vöyhkä itsessään on nautinto, mutta leffa jättää lievän katkeransuloisen jälkimaun, koska se ei ehdi panostaa kaikkiin esittelemiinsä mahdollisuuksiin.

Leffasta vastaa Studio Ponoc, jonka perusti Studio Ghiblin entinen kärkituottaja. Ponocin esikoinen Mary ja noidankukka oli pätevä. Vaikkei The Imaginary olisi pysyvästi päähäsi muuttava hallittu uni tyyliin Ghiblin Henkien kätkemä, The Imaginary pärjää vaivatta Ponyo rantakalliolla -tyyppisille Ghibli-pätkille visuaalisesti ja pärinöiltään.