"Pannaanpa hösseliksi, sanoi henkseli housun puntille!"

Aiheena on johtaja Rudolf Höss ja hänen arkinen perhe-elämänsä Auschwitzin keskitysleirin kupeessa. Sitä ei tiedä trailerin perusteella, miltä 90 minuuttia kiiteltyä kuvastoa tuntuu, mutta asiasisältö on ajattelematta ajateltu. Kuvittele jonkun elävän kuten sinä sisäsiisti yksilö... Israelissa tai Venäjällä juuri nyt. Lue sitten uutinen siviilien teurastamisesta. Noin. Tarvitsetko erikseen muistutuksen, että tätä on tehty ennenkin tällä planeetalla? The Zone of Interest on pönötys, joka "antaa aikaa ajatella" selväpiirteisen tarinan sijaan.

Matala ikäraja on keskeisin provokaatio. Toinen on kikattava perussaksalainen akka, jota käytetään hillitysti mutta hetkittäin läpinäkyvästi. Hössit elävät kivassa ylemmän keskiluokan lukaalissa. Kasvihuonetta ja kaunista puutarhaa viritellään, vaikka muurin takaa kuuluu tasaista, painostavaa huminaa ja satunnaisia huutoja ja laukauksia ikään kuin Helvettiin olisi porattu tunneli. Herra Höss "vain noudattaa ohjeita". Rouva Höss rakentaa innokkaasti unelmien kotia lapsilleen, joten akkaa järkyttää se mahdollisuus, että täältä pitäisi muuttaa pois. Jos huomioimme sekä sanojen merkityksen että niiden foneettisen kauneuden, suosikkisanani on teollisuuskuulosuojaimet. Täten olin välittömästi näitä puukorvia vastaan. He elävät kuin toisessa todellisuudessa! Oscar huonoimmista äänistä on ansaittu.

Helpotus ennakkoluuloihini nähden on se, ettei leffa yritä olla yllättävä Apinoiden planeetta. Leirin kehittämisestä ja vankien luonteesta keskustellaan sen verran heti alussa, että olemme pääpiirtein samalla viivalla, vaikka joku katsoisi tätä vailla ennakkotietoja. Äänien ohella arjessa on muita pieniä epäkohtia naapurustoon liittyvistä käytännön syistä. Pinnallisessa mielessä tarinan kaari on se, että herra Höss yrittää pitää kiinni hommasta, jottei tarvitsisi muuttaa.

Kuvastossa yhdistyy kaksi simppeliä ideaa johdonmukaisesti. Tavallaan siihen uskoo, että kamera unohtui kuvaamaan arkea pienen matkan päästä. Tämä olisi luontodokumentti, jos Attenborough selittäisi, että jäyhä urosnatsi tahtoo pitää nutturapäänsä onnellisena, vaikkei kyseessä ole 50-kiloinen blondi söpöliini. Toisaalta nämä kiinteät kuvakulmat ovat maalauksellisen asetelmallisia, mikä tukee ajatusta sekä natsien kylmästä järjestelmällisyydestä että kulisseja ylläpitävien hirviöiden itsepetoksesta. Jos haukottelet, muistitko varmasti pyöräyttää katsetta halki yksityiskohtien kuten taidegalleriassa? Mieluummin tätä silmäilee kuin virallista tauluelokuvaa Loving Vincentiä, joka on lähes katsomiskelvoton tasapainoaistini mukaan.

On ripaus temppuilua örinä-äänillä ja lämpökameralla. Pidin siitä, koska jostakin syystä uskon kaiken olevan harkittua kunnes (aina) toisin todistetaan. Ennen kuin leffa kuolee pois, muutamat natsien laajempia kuvioita kuvaavat hetket pilaavat stuntin puhtauden, aivan kuten auton peräkonttiin sijoittuva trilleri lässähtää, jos katsoja päästetään sieltä pois. Kun kliseitä kierrätetään, motivoitunut kuvakerronta on ainoa tarvittu temppu, jos 2000-luvun teknologiaa kokeillaan (turha toivo), tai jos visio on tasoa Son of Saul. Kamera pysyi lähellä Saulia ja taustat sumennettiin, koska se on liikaa ihmismielelle, mitä taustalla tapahtuu... Zone of Interest on "tavallaan on, tavallaan ei, emmä tiiä" -tyyppinen versio.