Jali ja suklaatehdas on lasten Saw. Villi Vonkka on kamala hahmo. Se olisi mennyt läpi, jos hän olisi tappanut itsensä ja skabansa voittaneen Jalin lasihissikohtauksessa, puhummepa Gene Wilderin näköisestä Saatanasta tai Johnny Deppin tulkitsemasta Michael Jacksonista.

Esiosa tukee perintöä, vaikka nuori Vonkka saa kaksi pitkää tuntia aikaa hurmata. Monipuolisuutensa viimeistään nyt todistavan Timothée Chalametin Vonkka on vähemmän namusetä ja enemmän candy man eli huumediileri. Hän hallitsee jo karkkien oudot sivuvaikutukset. Jos et harrasta tulkintoja, miten olisi kohtaus, jossa Vonkka huumaa vartijan suklaanapilla, joka suoran selityksen mukaan vastaa sekä valkoviiniä, punaviiniä että viskiä? Ennen tarinan alkua tämä koko perheen Bill Cosby on jo onnistunut ryöstämään vähäiset resurssit kaukaisen maan pygmeiltä, joita hän tulee käyttämään halpatyövoimana. En pidä Joulupukista, mutta Vonkka on pahempi.

Piilevä synkkyys kuuluu Roald Dahlin satuihin, joten ristiriidat ovat kirpeä nautinto. 80 minuutin kamalammalla puolella sitä vain kaipaa järkeäkin. Vonkka esitellään fiktiivisenä kilttinä kapitalistina, joka on ainoa ratkaisu tuhmien kapitalistien ylivaltaan: superhomojen suklaapoikien kartelli lantraa tuotteitaan ja tyrehdyttää kilpailun. Kirkko ja poliisit on lahjottu. Ikäraja on 6, mutta pahasti addiktoitunut kyttä on valmis murhaamaan kartellin viholliset. Vonkka törmää myös ylimääräiseen ongelmaan. Hän päätyy velkavankeuteen ja orjaksi majataloon, jonka pitäjät ovat suoraan Les Misérablesista tai Sweeney Toddista. Kannibalismia he eivät harrasta, mutta Vonkka itse mainitsee suolansa olevan peräisin ihmisten kyynelistä.

Alku on mainio piirrosmusikaalimaisessa tehokkuudessaan. Perusteet avaa "minä tahdon" -laulu. Tanssijoiden vihjataan olevan mielikuvitusta, mutta hetkeä myöhemmin energinen, värikäs ja vapautunut fantasia on virallistettu, kun karkit ja ihmiset lentävät - mitä ilkeät muikelot vastustavat. Ohjaaja ja kirjoittaja Paul King on perhe-elokuvien auktoriteetti erinomaisten Paddingtonien johdosta. Useimmat ristiriidat ovat harkittuja, kun joku aidosti tahtoo tehdä tällaisen. "Näyteltynä piirrosmusikaalina" King ei kuitenkaan kykene tätä pitämään, vaan rytmi epäonnistuu. Jos musikaalinumerot myyvät virallisen totuuden tiiviisti ja tunteellisesti, on myös arveluttava symboliikka maukkaimmillaan, mutta useimmat Kingin numerot vain tapahtuvat & unohtuvat. Päädyin kokeilemaan, tekeekö tekoäly paremman suklaakauppabiisin yhdellä yrittämällä. Ei yhdellä.

Todistan leffan jättäneen itselleni liikaa aikaa ajatella. Toinen päähenkilö on tumma tyttö, joka lukeutuu majatalon vankeihin. Hänen nimensä on "Nuudeli". Risto Räppääjän ystävä olettaa nimen viittaavan hiuksiin, vaikka se olisi hieman kyseenalaista, mutta tosiasiassa tyttö on löytölapsi, jolla oli mukanaan vain sormus, jossa on N-kirjain. Hänen nimekseen päätettiin siis valita joku N-sana, leffa selittää vakavalla naamalla. Suopea tulkintani on se, että King ei hallitse vitsejään täysin.

Joka tapauksessa näitä kuvioita on liikaa. Muun muassa mainoksissa ihastuttanut sarkastinen oompa-loompa Hugh Grant on tarpeeton. Useampaa tunteellista ja sarkastista loppulausuntoa pedataan, mutta leffa menettää fokuksen ja lopulta vain mukailee kaavoja. Sääli. Persoonallisimpien muikisteluiden aikana olin aidosti kiinnostunut siitä, onko Kingillä veressään varsinainen palkintoelokuva kenties eri lajityypistä.