Juhuu! Naispuolinen pituushyppääjä pomppii ainoalla jalallaan amputaatioon johtaneen onnettomuuden jälkeen, sillä lähitulevaisuudessa vammaisurheilu on perinteistä urheilua suositumpaa.

Hetkinen, onnettomuudessa? Hänen siskonsa menetti jalkansa jo nuorena, mistä hän on ollut kateellinen. Ei kai hän silponut itseään tahallaan osana mafiaa, johon kuuluu hänen luuseriveljensä nimeltä Kova Kundi ja Speden ja Risto Kaskilahden risteytys? Nykyään kaikki urheilijat tahtovat silpoa itseään saadakseen robottiosia, mutta se on ankarasti kiellettyä...

Jo idioottimainen aloituskohtaus myy tämän elämyksen, jos jokin niin tekee. Pankin turvatarkastuksessa mies myöntää, että hänellä on proteesi. Pankkiholvissa häntä odottaa parempi proteesi! Nyt hänestä siis tuli superpankkirosvo - tai ehkä hän on itseään telova pässi, joten se mafia joutuu etsimään korvaajaa.

Teoriassa tämä on se tarina, jossa antisankari tekee diilin "paholaisen" kanssa saadakseen jutun, jonka hän kokee ansaitsevansa, mutta sitten päätös kostautuu mm. koska diilistä ei pääse eroon. Yksityiskohdat ovat niin moraalittomia ja luonnosteltuja ensimmäisestä kohtauksesta vihoviimeiseen saakka, että todellinen perusidea tiivistyy sanoihin "miksi helvetissä ja miten niin".

Ja tarkalleen siksi kannattaa pohtia omaksi huvikseen (ei vakavissaan), toimiiko leffa vertauksena transurheilijoiden asemasta. Se teema on miinakenttä. Yleispätevät mielipiteet siitä ovat heikkoja: on liian monta muuttujaa. Turritarinat Zootropolis ja Beastars ovat sen verran etäällä todellisuudesta, että ne voivat kommentoida mm. vähemmistöksi itsensä kokevien lihansyöjien mielipahaa, ja vastaavasti tämä leffa on niin sekava, ettei olisi kehittävää väittää tätä minkään puolen propagandaksi. Joten. Kuvitellaan, että leffa kertookin kovasti treenanneesta naisesta, jonka ura katkesi siihen, kun hänen veljensä korjasi itsensä siskoksi ja koko maailma rakastui uuden ajan tasokkaampaan naisurheiluun. Hervotonta. Se menee fanifiktioksi, jos keksimme, miten päähenkilön oma muutos tukee tätä vertausta, mutta eräät meistä vaivautuvat.

Takaisin asiaan. Montaasin mukaan päähenkilö uskoi olevansa matkalla tähtiin harjoitellessaan vammaisen pikkusiskon kanssa, mutta sitten tulivat superproteesit. Jo tässä on huikeasti potentiaalia, mutta kaikki menee harakoille. Ehdit kysyä, miksei tämä ole puhdas urheiluleffa, ja sitten ihmetellä, mihin rikosjuoni unohtui. En tajunnut paljoa pahisten filosofiasta. Urheilusta puuttuu yleinenkin logiikka. Kateellinen sisko ei silvo itseään siksi, että hän pääsisi viimein haastamaan pikkusiskon, vaan tilaisuus tulee yllätyksenä. Pikkusisko voisi edustaa todellista urheiluhenkeä ja muuta inhimillisyyttä kuten sen ihmettelyä, miten jotkut kehtaavat kadehtia vähempiosaisten onnea. Hänestä jäi kuitenkin mieleen se, että hän suhtautuu toksisesti kiristyvään kilpailuun.

Hokemani: digitaalisella ajalla huonot leffat ovat liian laadukkaita eli tasapaksuja. Ei tämäkään Spede-laatua edusta lukuunottamatta yleistä partamuotia, mutta tämä on keskitasoa epävakaampi, mikä on aamukastetta aisteille (?). Kamera heiluu liikaa ajoittain, voi ei. Kyborgipituushyppy näyttää siltä, kuin näyttelijää roikotettaisiin vaijerissa, mutta yritteliään tyylittelyn johdosta myös jokaisen animesankarin voimalataushypyltä.

Nuorena olisin antanut tarpeettomalle silpomiselle automaattiset puoli tähteä, enkä edelleenkään koe "sympatiapisteitä" tarpeellisiksi. Olisin kiinnostunut Cronenbergin versiosta, mistä muistuttaa proteesin nuoleminen seksikohtauksessa ja ehkä toinenkin jo unohtamani sekunti. Ensisijainen ansio ei ole pöhköys vaan se tunne, että tekijät ovat vakavissaan, mille on mahdollista hymyillä ääneen. Nykystandardeilla tämä jos jokin on täyttä paskaa. Olen iloinen, että klikkasin tätä enkä Atlasta tai muuta viikon virallista Netflix-hittiä.