Luc Bessonin DogMan tahtoo tehdä olomme epämukavaksi. Ideaalisesti totuus päähenkilön karusta historiasta jännittää empaattista katsojaa. Poliittisessa ääripäässä joku pähkäilee, missä mielessä leffa on propagandaa, kun aiheena on poliisin pidättämä pöllähtänyt drag queen pyörätuolissa. Vastapuolta ahdistaa, kun cis-heteron näyttelemä outolintu vaikuttaa pöpiltä. Itseäni provosoi se, että päähenkilö tykkää koirista ja teatterista. Nähtyäni somessa satoja kivoja koiravideoita, vaikken ole yläpeukuttanut yhtäkään, voin kuunnella lisää koirista, mutta jos teatteri alkaa symboloida enemmän elokuvien tekemistä kuin sankarin melodramaattista asennetta, heitän telkkarin ulos ikkunasta.

Poliisi ottaa satu-sedän kiinni sateisena iltana, kun hän huristelee huonossa hapessa, täydessä tällingissä ja lauma koiria kyydissä. Psykiatri haastattelee häntä lopun aikaa. Kun takauma paljastaa, että DogManin sadistisella veljellä oli Simple Jack -kampaus, on lupa kysyä, onko tämä taas full retard -elokuva, jollaisten piiriin 90-luvulla fanittamani Besson astui Lucylla ja Valerianilla. Tiedossa on sellaisia paljastuksia kuin "dog on god takaperin", mutta samaan aikaan pääosanesittäjä Caleb Landry Jones ja psykiatrin näyttelijä Jojo T. Gibbs myyvät sen, että hahmot ovat suhteellisen itsetietoisia ja avoimia keskustelemaan. Monipuolisen suorituksen tekevä Jones osaa makeilla itsetyytyväisesti siten, että se vaikuttaa hahmon puolustuskeinolta.

On raja, jonka jälkeen "outo draama" muuttuu vesitetyksi versioksi Tim Burtonin Batmaneista. Sillä tasapainoillaan. Leffa on mm. trilleri. DogMan tekee koiriensa avulla sen, mihin hän ei fyysisesti kykene, mutta hän ei hyökkää tanssiaisiin jättikumiankalla. Paras tulkintani Batman - paluusta on se, että Batman, Kissanainen ja Pingviini ovat sama henkilö. Se on goottioopperaa. Jos DogMan on virallisesti yhdistelmä niiden kolmen hahmon ristiriitoja, on loogista tukea uskottavuutta kumiankkaa herkemmällä kamalla. Roistot saisivat olla lähempänä Christopher Walkenin kuin Simple Jackin ja satunnaisten gangstojen tasoa ja tyyliä.

Ristiriidat ovat pöhkömpiä kuin yksityiskohdat. Kahelien ideoiden yksi määritelmä on The Toxic Avenger, jossa bimbo huijaa lemmenkipeän nörtin pukeutumaan tutuun, minkä seurauksena nörtti putoaa radioaktiiviseen jätteeseen ja mutatoituu. Ristiriitaista on se, että vaikka DogMania kiusataan pitkin leffaa, eräässä takaumassa hän simppelisti pettyy täyttymättömään rakkauteen, mistä huolimatta hän ulisee ja vapisee kuin hän olisi pudonnut jätetynnyriin. Nytkö hän on kuin Toxie tai ikkunasta pudotettu Kissanainen, jota elukat nuolevat, joten tutu päälle vaan? No, ei täsmälleen.

Selittely jatkuu enimmän aikaa. Ristiriidat ovat ominaisuus, perusidea ja/tai ongelma. Jos unohdetaan Batman, niin sittenhän DogMan on kuin Tarzan, joka nousi viidakon kuninkaaksi, tutustui Janeen, putosi puusta ja jatkoi viidakon hallitsemista ihmisiä vihaavana halvaantuneena kuningattarena. Tarkoituksellinen ja tahaton huumori ovat yhä kauniita asioita, mutta se alkaa uuvuttaa, jos ideat ovat liian kaukana toisistaan muodostaakseen johdonmukaista jatkumoa. Ja lähes kaiken kyllä voi yhdistää. Jos päähenkilön mieltymyksiä, traumoja ja rehellisiä epäonnistumisia kunnioitetaan, vaikka hänen itsesäälinsä ja sekoilunsa määrä kyseenalaistetaan, se on vertaus kenen tahansa arkisesta elämäntuskasta (ja Batmanista). Sovimmepa leffan olevan mitä tahansa, se saisi olla sitä terävämmin ja tiiviimmin.