Pierce Brosnanin näyttelemä "Fast" Charlie Swift on mafian ongelmanratkaisija, muskeli ja jopa kakkosmies, joka on suhteellisen tyytyväinen juoksupojan hommiin 70-vuotiaana. Bisneksiä haittaavan hepun eliminointi olisi rutiinia, mutta Charlie suostuu valvomaan virnistelevää nilkkiä, joka yrittää todistaa arvonsa murhalla. Leffa on lupaava mustana komediana, kun asiat menevät kunnolla pieleen. Tarantinoa alku ei ole, mutta pistetään (korkeintaan) 80 minuuttia täyteen Brosnanin autopilottikarismaa ja rajua hölmöilyä, niin peukku nousee?

Puhdas komedia tämä ei ole. Kun tilanne tasaantuu toviksi, kakkosmiesjuttu selitetään. Charlien esimies Stan on edesmenneen James Caanin viimeinen rooli. En ole nähnyt Caania toviin, joten tuumin, että ensi kertaa hän ei näytä mulkulta. Stan on dementoitunut mafiapomo, joka tunnistaa yhä lähimmäisensä, mutta päätöksiä elämästä ja kuolemasta ei kannata tehdä. Charlien näkökulmasta Stan on kunnian mies ja isähahmo, joten Charlie tuuraa Stania ja jopa toimii omaishoitajana. Se perustäky pudotetaan, että Charlien olisi kenties pitänyt jättää ala jo kauan sitten ja painaa pinnan alle vain raviolia omassa ravintolassa Italian rannikolla.

Charlie törmäilee nuorempaan naiseen, joka harrastaa taksidermiaa ja kuvailee sitä ennenaikaisesti kuolleiden elukoiden kunnioittamiseksi. Teemat ovat kasassa. Tuumitaan, onko Charlien lähimmäisenrakkaus miten kunnioitettavaa, vai elävätkö mafiapapat yliajalla. Nuoria nilkkejä ei inhimillistetä, joten pointti lienee se, etteivät ne ansaitse senkään vertaa kunnioitusta kuin renkaanjäljellä koristeltu pesukarhu, mutta Charlien näkökulmaa ei tarvitse niellä kokonaan. Mitä muuta 80 minuuttia tarvitsee. Juonen? On paljon tappamista ja MacGuffinin etsimistä mafiosojen reviirikiistoihin liittyen. Muutamat nuotit ovat riittävän intensiivisiä vakuuttaakseen, että sarkastisesti esitelty Charlie ottaa juonen vakavasti, joten luokitellaan se vielä yhdeksi koukuksi.

Muinoin relevantti ohjaaja Phillip Noyce (Näkymätön vihollinen, Isku Kolumbiaan) askartelee pienellä budjetilla kiihkoilua suoratoistoasiakkaan mataliin tarpeisiin. Yleisesti ottaen lyhyt leffa tekee kuolemaa puolet ajasta. Se, mikä aluksi vaikuttaa yritykseltä ravistella pakkaa, alkaa enenevästi haista vision puutteelta: monenlaisen potentiaalin ohi hutiloidaan, kunnes horisontissa ei häämötä kuin totuus joutavasta MacGuffinista ja kaavan kaavamaisin osa. Senkin ehtii kyseenalaistaa, myöntääkö leffa narsistisen Bondin olevan yli 40-vuotias. Terävä hän yhä on.

Dialogi on varsin köpöistä muutamissa kohtauksissa, joita höpinän on tarkoitus kantaa. Katsoin kahteen kertaan session, jossa Charlie avautuu elämänsä isähahmoista. Kohtaus ei olisi yhtään tyhmempi, jos hän selittäisi ryhtyneensä sarjamurhaajaksi heltymättömän raivon vallassa, koska poliisisetä Reinikainen kehtasi sanoa soo soo, kun hän töytäisi polkuautolla roskapönttöä ollessaan 5-vuotias. Oletusarvoisesti kaikki Brosnanin tekemä menee läpi, joten kamaluudellakin on arominsa.