Kotimainen Apocalyptica sinkautti itsensä maailmanmaineeseen vuonna 1996 ilmestyneellä "Plays Metallica by Four Sellos" -debyyttialbumillaan, joka nimensäkin mukaisesti piti sisällään Metallica- covereita selloilla esitettynä.

Kuluneiden vuosikymmenten aikana yhtye on laajentanut konseptiaan eri suuntiin ja luonut siinä ohessa albumikaupalla omaa musiikkia, mutta siltikin monelle yhtyeen Metallica-seikkailut edustavat edelleen sitä parasta Apocalypticaa. Eivätkä sellohevarit itsekään tunnu kyllästyneen aiheeseen. Yhtye on viime vuosinakin tehnyt pelkästään Metallica-kamaan keskittyviä kiertueita, nyt lähes 30 vuotta debyyttialbumin julkaisun jälkeen ympyrä sulkeutuu mitä komeimmalla tavalla. Kymmenennellä albumillaan Apocalyptica palaa juurilleen, sillä yhtyeen uutuusalbumi “Plays Metallica, Vol. 2” on täysiverinen Metallica-coverkiekko.

Sisällöltään albumi on tuttua ja taattua Apocalypticaa. Selloilla höystetyt versiot Metallican kappaleista ovat niin taidokkaasti ja hienolla tyylillä toteutettuja, kuin odottaa saattaa. Sello soikoon, nämä pelimannit taitavat hommansa! Yhdeksän kappaletta käsittävä kokonaisuus on taiten rakennettu, biisikattaus on miellyttävän monipuolinen. Myös lukuisat vierailijat tuovat pakettiin oman lisämausteensa, sillä Metallican varsinainen jäsenistökin on edustettuna useammalla raidalla. Mukana menossa ovat niin Robert Trujillo kuin James Hetfield, kuullaanpa raidalla The Call of Ktulu itsensä Cliff Burtonin alkuperäistä bassoraitaa. Myös hieman omituisesti Dave Lombardokin käy paukuttamassa kannuja Blackened-viisulla. Rumpalin vierailu tuntuu aavistuksen irtonaiselta ja kummalliselta Metallica-miesten rinnalla Metallicalle omistetulla levyllä, mutta meneehän tuo rikkana rokassa.

Kokonaisuus siis toimii aivan kuten odottaa saattaa. Plays Metallica, Vol. 2 on kaikin puolin mallikkaasti toteutettu albumi: tulkinnat ovat sopivan uskollisia alkuperäisille versioille, mutta niissä on kuitenkin miellyttävästi uutta näkökulmaa. Erityisesti James Hetfieldin lähes runomuotoon pyöräytetyllä ilmaisulla sekä elokuvamaisen eeppisellä äänimaailmalla kuorrutettu päätösraita One edustaa uuden ja vanhan yhteensulautumaa sen kauneimmassa muodossa. Kappale nousee kiekon parhaimmistoon muistuttaen myös siitä, miksi coveita ylipäätään tehdään. Lopputulos on lähes taianomainen, tietyiltä osin parempi kuin alkuperäinen.

Albumin suurimmat ongelmat ovatkin siinä, ettei se tarjoa parhaimpien hetkiensä kaltaista tähtisadetta sekä sieluun poraavia tunnekuohuja koko kestoaan. Muut säröt liittyvät taasen pienempiin asioihin, joiden merkityksellisyys riippuu hyvin paljon kuulijasta - erityisesti biisikattauksesta voidaan vääntää peistä loputtomiin. Tällä saralla on siltikin pakko ihailla Apocalyptican rohkeutta, sillä mukaan ei ole poimittu pelkästään niitä ilmeisimpiä hittejä. Toki näitäkin löytyy, mutta pakkaa sekoitetaan hieman erikoisemmillakin vedoilla kuten The Unforgiven II, To Live is to Die sekä St. Anger, joista viimeisimmäksi mainittu nousee yhdeksi levyn parhaimmista esityksistä. Vastaavaa riskinottoa olisi voinut olla enemmänkin. Jotain olisi voinut irrottaa mukaan esimerkiksi paljon parjatulta "Load"-albumilta.

Murheet ovat kuitenkin suhteellisen pieniä, sillä kokonaisuudessaan Apocalyptican uutukainen soi uljaana ja vahvana. Vaikka kaikki levyllä olevat biisit eivät kuuluisi niiden omien Metallica-suosikkien joukkoon, onnistuvat nämä sellomuotoon väännettynä viihdyttämään. Keskinkertaisimmillaankin taso on äärimmäisen kova ja tulkinnat sen verran taidokkaasti toteutettuja, että lopputulosta kuuntelee ilokseen. Lisäksi mukana olevat vierailevat tähdet antavat kiekolle painavaa lisäarvoa. Harva coveralbumi herättää yhtä paljon kiinnostusta saatikka onnistuu keräämään ympärilleen näin nimekästä artistijoukkoa. Se itsessään on jo komea saavutus. Plays Metallica, Vol. 2 on hieno julkaisu, jolla Apocalyptica tekee kunniaa omalle menneisyydelleen mitä upeimmalla tavalla.