Mad Max: Fury Road ajoi asiansa. Ohjaaja tiesi, missä hän on paras, joten hän todisti sen - mikin pudotus. Hän on yhä paras siinä. Kun esiosa Furiosa: A Mad Max Saga huristelee rekalla eteenpäin tai mäkeä alas, ohjaaja haastaa vain itsensä. Hän on lahjakas myös maailmanrakennuksessa, osatessaan tehdä perverssin tai perverssimmän jopa Babe-possusta ja Jack Nicholsonista. Vuosikymmenien aikavälille sijoittuva Furiosa ei ole sama juttu kuin merkityksiä kiihkoilun väliin puristanut Fury Road, joten Furiosan pitäisi olla myös parhaiten kirjoitettu elokuva miesmuistiin, jotta se iskisi lujaa kuin Fury Road. Sekin, mitä Furiosa on, kelpaa, possu, se kelpaa.

Esiosat ovat syöpä, mutta Furiosa on poikkeuksellisen jännittävä hauskasta syystä. Viimeistään alussa on selvää, mitä kaikkea leffa ei ole, vaikka edessä on kaksi ja puoli tuntia. Leffa ei ole Fury Roadin pahiksen syntytarina. Se kyykkii jo linnoituksessa uskonnollisten sotureiden takana. Uusi roisto ei ole häntä voimakkaampi. Uuden roiston miehet kidnappaavat sankarittaren lapsena keitaasta, jonne hän tahtoo takaisin Fury Roadissakin, joten keitaalla ei voida tehdä muuta. Joten?

Kyseessä on nuoren naisen selviytymistarina tilanteessa, jossa lelu-ukkeleilta näyttävät sotaherrat tekevät omaa juttuaan pääosin hänestä riippumatta. Hän on jumissa kuin vaikka Mathilda Léonissa. Sanat eivät tee kunniaa tunnelmalle, enkä oleta että kaikki aistivat saman. Ohjaaja tavoittelee tiettyä totevaisuutta muun muassa hillitymmällä musiikin käytöllä, koska hahmot eivät voi olla adrenaliinihumalassa 20 vuotta putkeen. Nuori Furiosa ei itsekään tiedä, mitä hänen on tarkoitus tehdä lähiaikoina, joten hulluus arkipäiväistetään. Huippukohdat tulevat kun on aika.

Leffa on vastaava esiosa kuin Ben-Hur (1959). Häh? Ben-Hurillakin on "satunnaiseen sivuhahmoon" viittaava alaotsikko: A Tale of the Christ. Molemmissa kyse on niin eeppisestä, monivaiheisesta matkasta kohti kostoa, että keston on tarkoituskin tuntua. Koston käsitystä kommentoidaan. Molemmissa on aavikkoa. Molempien leffojen roiston merkittävin ajopeli on roomalaiset vankkurit, joskin Furiosassa neljä hevosta on korvattu kolmella mopolla. Jne. En yllättyisi, jos ohjaaja vahvistaisi tämän.

Parempi versio on: Ben-Hur (5/5). Enimmän aikaa olin Furiosan lumoissa. Koin leffan paranevan alati. Fury Roadissa automaattisesti toiminut miljöö kestää tarkastelua, joten maailmanrakennus kantaa, kunnes ilmeetön Furiosa alkaa aktivoitua. Fury Roadin kanssa yhtäaikaa kirjoitettu leffa on enimmäkseen vapaa esiosamaisista aivopieruista, kunhan muistamme, mitä käsitellään myöhemmin. Lopetus on lievä antikliimaksi. On aina tarkoitus nauttia siitä, kun esiosa asettuu raiteille, mutta tulkinnoista tykkäävälle esiosat ovat syöpä. Leffalla on myös ajoittaisia ongelmia tarinan rytmityksessä ja huippukohtien kaiken potentiaalin korostamisessa, mikä korostuu lopussa, koska tarina on raiteilla.

Yhtä kaikki leffa on kiihkeä ja maukas. Leffa on pippuria ja umamia. Pääosanesittäjä Anya Taylor-Joy on itsekin antanut ymmärtää, että hän voisi näytellä vähän enemmän, mutta vakuuttavan tuimista, ajelehtivista suorittajahenkilöistä saaga kertoo. Chris Hemsworth katoaa taitavasti rooliinsa uutena roistona, joka edustaa selkeimmin sitä tunnetta, että maailma on tasan yhtä hullu kuin Fury Roadissa, mutta nyt maailmassa joudutaan elämäänkin: roiston kaikki repliikit ja reaktiot eivät tule kliseiden kirjasta. Fury Road ei tarvitse tukea, mutta nyt Fury Roadia tuetaan, eivätkä pienet heikkoudet ota siltä mitään pois.